Mikä mua pelottaa bloggaamisessa?

Olen aiemminkin parisen vuotta taaksepäin pitänyt omaa blogia pystyssä, säännöllisen epäsäännöllisesti. Tuolloin blogin kirjoittaminen oli tosin ihan pinnallista, joten siinä mielessä tän Kadonneen jäljillä -blogin kirjoittaminen on ihan uutta mulle: nyt on tarkoitus mennä pintaa syvemmälle.

Miksen aikaisemmin halunnut aloittaa blogin kirjoittamista syömishäiriöstä? Syyt siihen ovat vaihdelleet vuosien saatossa ääripäästä ääripäähän.

Syömishäiriön alkuvaiheilla luin muutamien syömishäiriötä sairastavien blogeja, jotka olivat enemmän tai vähemmän parantumismyönteisiä. Blogin kirjoittajat olivat kaikki käyneet tosi pohjalla sekä psyykkisen että somaattisen kuntonsa puolesta; BMI:n maaginen 17,5 raja (josta kirjoitin toissapäiväisessä postauksessani Paino ei kerro mitään.) oli alitettu ihan reilulla kädellä. Ajattelin, että koska mun BMI ei ollut nyt eikä ollut koskaan ollutkaan tasolla 13, mä en ansaitsisis kirjoittaa blogia. Tai ainakaan ketään ei kiinnostaisi. En mä ollut mikään "taitava" tai "onnistunut" anorektikko. 

Toisaalta ehkä ihan hyvä, etten tuolloin vielä alkanut blogia kirjoittamaan, kun ajatusmaailmani oli noin kieroutunut, enkä itse sitä edes tiedostanut. Todennäköisesti kirjottaminen olisi vain antanut mulle motivaatiota "kehittää taitojani", jotta blogini olisi muka-kiinnostavampi.

Toinen asia mitä taannoin pelkäsin blogin aloittamisessa, kuulostaa näin jälkikäteen aivan järjettömän tyhmältä. Ihan oikeesti ihan sairaalta, aivan helvetin sekopäiseltä. Mä en nimittäin halunnut aloittaa blogia, koska pelkäsin parantuvani. Kyllä vain. Ajattelin, että jos aloitan kirjoittamaan blogia paranemismielessä, paranemiseni tapahtuisi kuin pikakelauksella ja jo muutaman postauksen jälkeen olisin terve. Sehän olisi siistiä, jos se menisi noin, mutta ei, se ei oo todellisuutta. 

Miksi mä sitten en halunnut parantua silloin? Koska mörökölli kuiski korvaani, että en ollut vielä sairastanut tarpeeksi kauan, en ollut käynyt tarpeeksi pohjalla. Mulla ei ollut lupaa parantua vielä. En ollut vielä saavuttanut mörököllin asettamaa tavoitetta JOTA EI TODELLISUUDESSA OLE, SILLE EI RIITÄ MIKÄÄN, EI MIKÄÄN.

On lohduttavaa huomata, että noi ajatukset eivät enää sovi mun tän päiväiseen ajatusmaailmaan. Olen siis tullut ainakin pieniä askeleita eteenpäin. 

Tällä hetkellä mun epäröintini blogin suhteen on täysin toista luokkaa, oikeastaan ihan vastakohta aiemmalle pelolleni. Mikä mua tällä hetkellä pelottaa eniten on se, että mä en parane bloggaamisen takia. Pelkään, että blogin kirjoittaminen leimaa mut syömishäiriöiseksi, anorektikoksi HYI ETTÄ MÄ VIHAAN NOITA MOLEMPIA TERMEJÄ, enkä pääse siitä leimasta irti, ja jään taas vaan junnaamaan tähän paikoilleni, ikuisena syömishäiriöisenä. 

Muistutan kuitenkin itseäni aina tarvittaessa, että kirjoitan tätä blogia siksi, että haluan tuoda syömishäiriöt avoimesti esille, ne eivät ole tabu ja niistä pitää voida puhua ihan yhtälailla kuin mistä tahansa muusta sairaudesta. Ja ennen kaikkea siksi, että haluan itse parantua, näyttää esimerkkiä muille, että tästä PASKASTA voi päästä eroon. 

Jos luet tätä blogia, älä lue sitä sen takia, että haluat nähdä millaista on syömishäiriötä sairastavan elämä. Koska mä en aio olla ikuisesti syömishäiriöinen. Lue tätä sen takia, että haluat seurata mun irtaantumista syömishäiriöstä, kuulla mun pohdintoja siitä, ja joku päivä toivottavasti seurata mun tervettä elämää ilman syömishäiriötä.

Jonain päivänä mä vielä korkkaan skumppapullon sen kunniaksi, että
syömishäiriö on kadonnut mun elämästä🍾

Jos kiinnostaa mun aiemmat pohdinnat syömishäiriöstä, alla linkkejä joita kannattaa kokeilla:
Paino ei kerro mitään.
Mikä on oikeesti tärkeetä?
Kuka mä luulen olevani?