Luin hiljattain kirjan, jonka kansien sisälle kätkeytyy puhutteleva tarina anoreksiasta parantuneesta nuoresta ruotsalaisnaisesta. Vastaavia tarinoita löytyy toki enemmänkin, mikä on huikean hienoa. Jakamalla oman selviytymistarinansa voi olla avuksi muille samojen demonien kanssa taisteleville.
 |
| Nyckelviken 2/12/2018 |
Muutama vuosi takaperin ahmin metsästin kirjastosta kaikki syömishäiriöitä koskevat kirjat. Joukossa oli hienoja kertomuksia valoisalla lopulla, mutta myös synkkiä tarinoita sekä yksinkertaistavia, sairauden mutkat suoriksi vetäviä "ohjekirjoja" parantumiseen. Toki osasta löytyi lohduttavia faktoja muun muassa siitä, kuinka paljon saa/pitää syödä saadakseen painon kilolla ylöspäin (Gisela van der Sternin Lupa Syödä). Kuitenkin mielen ollessa tarpeeksi sairas, ei näitä faktoja suostu sisäistämään itseä koskeviksi: "ei mun kroppa toimi niin kuin muitten, jos mä syön yhden pullan mun perusruokavalion päälle, lihon usean kilon samoin tein". Nyt, kun osaan ainakin astetta paremmin järkeistää ajatuksiani, voisi näihin faktoihin palaaminen olla hedelmällisempää. Ehkä suuntaan Suomessa käydessäni kirjastoon virkistämään muistiani järkipuheella.
Parhaista tarinoistakaan en löytänyt sielunkumppaniani, mikä ei ole yhtään omituista, koska josen eri yksilön syömishäiriöllä on omat ainutlaatuiset luonteenpiirteensä. Lisäksi omaelämäkertamuotoiset tarinat oli julkaistu anonyymisti nimimerkin takaa, mikä vähensi autenttisuuden tunnetta ja täten ainakin omaa mielenkiintoani. Yhden syömishäiriötaustaisen kirjailijan kirjoittaman romaanin löysin: Linnea Parkkosen 112 - vihaan itseäni. Kirja meni syvälle syömishäiriön pyörremyrskyyn, mutta ikävä kyllä sen juoni pääpiirteissään oli fiktiivinen ja dramasitoitu, muutamilla kokemuksilla omasta sairaudesta kuorrutettuna. Henkilökohtaissesti osui muttei uponnut.
 |
| Nyckelviken 2/12/2018 |
Mikaela Urbomin Om jag bara vore lite smalare sen sijaan osui ja upposi.
Pari viikkoa takaperin sain opiskeluterveydenhuollon sairaanhoitajalta, jolla olin reilu kuukautta aiemmin käynyt juttelemassa. Silloisen käynnin tuloksena sovimme, että varaan itse uuden ajan tai olen muuten yhteydessä jos siltä tuntuu. Kun musta ei ollut kuukauteen kuulunut mitään, tämä hoitaja soitti mulle kysyäkseen kuulumisia ja vinkatakseen tv:ssä näkemästään haastattelusta. Voitteko kuvitella, julkisen puolen sairaanhoitaja, jolla ei ollut mitään velvollisuutta enää ottaa muhun yhteyttä! Mieletöntä palvelua!
Hups, eksyin ehkä vähän ohi aiheen. Mutta Ruotsin terveydenhuolto kyllä ansaitsee kehut, se on ainakin mun kohdalla toiminut ihailtavasti!
Mutta tosiaan, tämä sairaanhoitaja oli tullut ajatelleeksi minua nähdessään SVT:n Go'kväll Sverige -ohjelmassa anoreksiasta parantuneen Mikaela Urbomin haastattelun (lyhyt pätkä täällä, katsokaa ihmeessä jos koette ruotsinkielentaitonne sallivan - yrittäkää edes!) ja suositteli minua katsomaan sen ja tutustumaan tämän kirjoittamaan kirjaan. Katsoin haastattelun silmät varmaan lautasen kokoisena, kertaakaan räpäyttämättä. Ai miksi? Koska musta tuntui, että kyseessä oli mun elämä. Niin suuresti mä samastuin Mikaelan sairauden aikaisiin tapahtumiin, ajatuksiin ja ongelmiin.
Onnekseni kyseinen omaelämäkerta oli vapaana Tukholman kirjastossa. Varasin sen, hain heti samana aamuna kun sain noutoilmoituksen, ja ahmaisin kirjan kahdessa illassa. Mikä on tämänhetkiselle minulle aikamoinen suoritus. Mun on nimittäin tosi hankala löytää keskittymistä ja uppoutua mihinkään pitkäksi aikaa - jos ei ole pakko - vaikka kyseessä olisikin mielekäs tekeminen kuten lukeminen tai käsityöt. Lukutahtini kertonee jotakin kirjan vaikuttavuudesta ja siitä, kuinka omakohtaiseksi sen koin.
Nauroin useaan otteeseen ääneen kirjaa lukiessani - epäuskosta. Aivan kahjoa, kun tuntuu että kirjaan on poimittu hetkiä, tapahtumia ja ajatuksia suoraan mun eletystä elämästä. Tosi kummallista, mutta toisaalta niin helpottavaa, että joku toinen on ollut sisällä täysin samassa kuplassa, ja vielä helpottavampaa, että tuo joku katsoo nyt tuota kuplaa ulkopuolelta.
Kirja on täysin tuore, vuodelta 2017, minkä vuoksi sitä ei ole vielä ainakaan ennätetty suomentaa. Jos suomennos joku päivä ilmestyy, suosittelen vahvasti. Jos saisin päättää, teos sisällytettäisiin kaikkien lasten ja nuorten kanssa tekemisissä olevien ammattien koulutusten opetussuunnitelmiin. Teos sisältää niin monta eri näkökulmaa, että kenen tahansa on helppo lukea sitä ja kenties löytää itsensä. Mikaela muistelee taannoisia ajatuksiaan ja osoittaa, kuinka kaukaisilta ja nurinkurisilta ne hänestä tuntuvat nykyään. Poikaystävä, ystäväpiiri, perhe, psykologit ja muu lähiympäristö saa myös puheenvuoron Mikaelan kanssa käytävissä dialogeissa.
Mikä on erityisen hienoa on, että kirjassa ei tuoda esiin lukuja ja mittoja: painoa, kalorimääriä tai liikunnan määriä. Hieno tietoinen valinta, jonka Mikaela on tehnyt, koska tietää, kuinka pienetkin asiat triggeröivät syömishäiriömörköä.
Mikä itselleni teoksessa toi eniten toivoa, oli Mikaelan vahva kokemus, että syömishäiriöstä voi parantua. KOKONAAN. Usein kuulee sanovan, että syömishäiriö varjostaa koko elämän, vaikka näennäisesti olisikin parantunut. Miksi siis edes yrittää tehdä muutosta, jos tietää jo valmiiksi, ettei mörökölli katoa kokonaan. Miksi parantua vain puoliksi? Periaatteessa siis ihan sama pysynkö mä tässä tilanteessa vai yritänkö vähän eteenpäin. Mielummin pysyn tässä, kun kaikki tuntuu turvalliselta ja olevan hallinnassa. Kirjan luettuani sain ihan uudenlaista uskoa tulevaan. Ehkä mulla on vielä elämisen arvoinen elämä edessä!
