Milloin on seuraava ateria?

Välillä mieliala on matalalla, masentaa ja tuntuu ettei aika kulu. Tänään oli sellainen päivä.

Tuntuu ettei millään oo mitään merkitystä. Tuntuu ettei elämässä oo edessä mitään odottamisen arvoista. Tulevaisuus ahdistaa, tuleeko musta mitään?

Ainoa asia mitä odotan, on seuraava ruokailuhetki. Ruoka tuntuu olevan ainoa asia, mistä saan mielihyvää. Tuleeko mun elämä aina olemaan tällaista; suoriutumista etapilta toiselle. Ajan tappamista ruokailusta ruokailuun.

En saa mitään aikaiseksi. Tai vauhtiin päästyäni saan kyllä vaikka mitä, mutta alkuun pääseminen on usein pitkän taistelun tulos. Miksi mä alkaisin virkkaamaan, mitä hyötyä siitä on? En löydä asioista juuri mitään merkityksellistä: ikään kuin kaikki tekeminen olisi vain ajan tappamista päivän seuraavaa kohokohtaa - ruokailua - odotellessa.

Esimerkki: jos olen syönyt aamupalan klo 8, mietin, miten saan tapettua aikaa seuraavat kolme tuntia, kunnes on taas seuraava ihana ruokahetki puoleltapäivin. Ehkä matkustan koululle, käyn salilla ja olen iloinen jos salitreenin päätyttyä kello on 12, jolloin olen suunnitellut syöväni. Mutta mitä jos kello ei olekaan vielä lyönyt tuota maagista asettamaani rajaa, vaan puoleenpäivään on vielä kolme varttia? En mä voi vielä syödä, kun suunnitelmat sanoo toista. Sittenhän mulla tulee kauhea nälkä ennen seuraavaa ruokaa. Nyt on tapettava aikaa 45 minuuttia. Tollasina hetkinä minuutit on pitkiä, katson kelloa viiden minuutin välein, ajattelen vain tulevaa ateriaa ja mitä tulen syömään.

Täsmällisyyttä ja suunnitelmallisuutta pidetään usein hyvänä, haluttuna ominaisuutena, mutta se voi olla myös ongelmallinen taipumus. Mun kohdalla se todellakin on ongelma. Aamulla melkein tiedostamatta suunnittelen päivän ruokailut; milloin syön mitäkin ja missä? En laske kalorimääriä tai muita, mutta mörökölli on kehittänyt omanlaisensa järjestelmän, jolla se arvioi automaattisesti miten paljon on "ok" syödä mitäkin. En edes osaa pukea sitä sanoiksi, se on kai sitä psykologian tunneilla tutuksi tullutta hiljaista tietoa.

Mun aikatauluihin on pinttynyt tietyn kaavan mukaan kellonaikoja ja ruokailukertojen määriä, jotka on mun pään mielestä "ok".

Esimerkkejä:

1) Oppitunti koululla 12-14 --> tuo on lounasaika, sitä ennen tai jälkeen ei voi syödä lounasta. --> Ratkaisu: Syön aamupalan klo 10, yhdistetyn lounaan/päivällisen klo 14 jälkeen, päivällinen jää välistä.

2) Treenien ohjaus klo 17-20 --> Tuo on päivällisaika, ennen tai jälkeen ei voi syödä päivällistä. --> Ratkaisu: Syön välipalan ennen klo 17, päivällinen jaa välistä, seuraavan kerran syön vasta iltapalan.

Tulen

3) Tulen kotiin vasta yhdeksän-kymmenen maissa illalla --> Iltapalan suunniteltu aika on jo mennyt --> Ratkaisu: en syö iltapalaa vaan menen suoraan nukkumaan. Iltapala jää välistä.

Tänä iltana oli esimerkki kolmosen kaltainen tilanne. Tulin kotiin nälkäisenä puoli kympin maissa kahdentoista koululla treenaten, opiskellen ja urheillun vietetyn tunnin jälkeen. Heittäydyin hetkeksi sängylle makaamaan. Mörökölli olisi halunnut että jään siihen suoraan yöunille. Makasinkin siinä hyvän tovin ajatusteni kanssa kamppaillen.  Mulla on nälkä. Mä haluan syödä. Mutta miksi mä söisin? En keksi yhtäkään syytä. Mitä hyötyä siitä on?

En siinä hetkessä saanu itseäni vakuutettua siitä, että iltapala pitää syödä. En kuitenkaan luovuttanut, vaan päätin turvautua kavereihin: laitoin snäpin muutamalle kaverille ja pyysin heitä antamaan mulle luvan syödä. Sanomaan, että mun pitää syödä. Kuulostaa naurettavalta, mutta se tehosi. Nousin tunnin makoilun jälkeen sängystä puuroa keittelemään.

Tällaisia hetkiä tulee aina ajoittain, ja silloin mä tarvin jonkun joka vakuuttaa mulle, että ihmisen kuuluu syödä, ja että mulla on lupa siihen. Ja ettei sitä lupaa oikeasti edes tarvitsisi.

Liian vähäisen energiansaannin ja väliin jääneet ruokailut pyrin miltei poikkeuksetta kompensoimaan illalla energiatiheitä pähkinöitä ja rusinoita mättäen. Jos kun oon syönyt päivän aikana huonosti, huomaan sen illalla kun tulee mieletön himo syödä kaikki mahdollinen mikä eteen tulee. Yritänkin iltaisin sallia itselleni runsaamman energian mättämäisen, mutta mitä ilmeisimmin mörököllin aivoihini istuttama laskuri pitää huolen siitä, että en saa liikaa energiaa toisin sanoen tarpeeksi energiaa painon korjaamiseen mutta toisaalta ettei paino myöskään pääse tippumaan. Iänikuinen kauhun tasapaino säilyy. Pysyn siis kyllä hengissä, mutta onko tällainen tasapainoilu elämisen arvoista elämää?

Huhhuh, tulipas diippiä tekstiä. Toivottavasti kukaan ei säikähtänyt liikaa. Halusin kuitenkin jakaa näitä syömishäiriön aiheuttamia ajatuksiani tänne, koska ne ikävä kyllä on osa mun jokapäiväistä elämääni. On ollut jo puoli vuosikymmentä.

Jos ei ole itse kamppaillut samanlaisten ongelmien kanssa, on mahdotonta samaistua näihin ajatuksiin. Koska tällainen ajatuksenkulku on ollut osa mun ajatusmaailmaa jo tosi kauan, alan pitää sitä jo miltei normaalina. Mietin usein, onko edes mahdollista, ettei miettisi syömistä tällä tavoin? Täähän on ihan normaalia?

Siksi musta on kiva kuulla "tervejärkisten" ajatuksia suhteesta ruokaan ja syömiseen: mitä ruoka heille merkitsee, onko se tärkein asia maailmassa, voiko joskus olla miettimättä syömistä? Lisäksi haluan kuulla, mitä ajatuksia ajatuksenkulkuni heissä herättää.

Tuu siis ihmeessä kertomaan, kommenteissa tai yksityisesti! Ja juttelemaan saa tulla, jos samaistut ajatuksiini!

Ja kysymys niille, jotka ovat jo mörököllin selättäneet: helpottaako ravitsemustilan korjaantuminen tätä ruoan dominoimaa ajatustenkulkua?

Opintopisteitä metsästä, punkkiylläri ja minäkö ruotsalainen?!

Opinnot ovat hiljalleen lähteneet käyntiin.

Ensimmäisellä varsinaisella kouluviikolla suoritimme 1,5 hp:n (högskolepoäng = hp = opintopiste) laajuisen orientaatiokurssin Idrottsvetenskap en introduktion, joka käsitteli tieteellistä kirjoittamista ylipäätään, liikuntatiedettä terminä sekä lähteiden ja lainauksien merkitsemistä. 

Kurssiin sisältyi yksi palautettava kirjallinen näyttö. Tehtävänä oli tiivistää Håkan Larssonin näkemys liikuntatieteestä, monitieteellisyydestä ja muista opintojamme ajatellen tärkeistä termeistä. Palautin kirjoitelmani hyvissä ajoin ennen deadlinea TOIVOTTAVASTI SAMA TAHTI PYSYY JATKOSSAKIN, ETTEI JÄÄ VIIMEISEEN ILTAAN KUTEN MINULLA ON OLLUT TAPANA... 😅. Kirjoitelma toteutettiin luonnollisesti ruotsinkielellä, kuten kaikki muutkin opinnot nyt alkuvaiheessa. Jännitin, pääsenkö ylipäätään kielitaidoillani, kun vaatimustaso kielen suhteen on oletettavasti ruotsalaisessa yliopistossa korkeammalla kuin suomalaisessa lukiossa pakollisen keskipitkän ruotsin tunneilla... 😅 Maanantaina tehtävä tuli korjattuna takaisin, arvosana Godkänd - hyväksytty! Ilmeisesti olin kielellisesti ihan hyväntasoisen tekstin kirjoittanut, kun opettaja luuli että äidinkieleni on ruotsi... Otan tämän kohteliaisuutena! 🤩

Koska ruotsi ei siis tosiaan ole äidinkieleni, on kirjoittaminen ja opiskelu ylipäätään minulle käytännössä kaksin verroin kuormittavampaa kuin ruotsia kotikielenään puhuvalle: joudun paitsi yrittämään sisäistää opetettavan asian, myös kamppailemaan sen kanssa että ymmärrän asian ja siinä sivussa omaksun uusia sanoja. Iltaisin huomaankin kuinka tämä todella vie energiaa: olen usein aivan poikki ja valmis sänkyyn nukkumaan VÄHINTÄÄN kymmenen tunnin yöunet. Ja päikkäritkin maistuisi vaikka päivittäin... Mutta eiköhän tää väsymys tästä tasoitu jossain vaiheessa kun kielen kanssa ei tarvitse enää niin paljoa tehdä töitä.

Lähiviikkoina koulunkäynti jatkuu suunnistuksen ja uinnin parissa. Kyseessä on pieni pala, delkurs suurempaa 30hp:n laajuista kurssikokonaisuutta Idrott didaktisk inriktning I. Ajattelin tänne blogin puolelle ennättäessäni availla joidenkin kurssiemme sisältöjä kiinnostuneille, ja toisaalta selventääkseni kurssisisältöjä itselleni.

Idrottslära grund I - Orientering/Friluftsteknik (2,5hp) & Simning (1,5hp)

Uinnin perusteet ja hengenpelastus

KURSSIN RAKENNE:

9x90min oppituntia Eriksdalsbadetissa

KURSSIMATERIAALI:

Carola Sjödin Simlärarboken (2016).

KURSSIVAATIMUKSET JA SUORITUKSET:

1.  Silvermagistermerket:

= Ruotsin uintiliiton virallinen uimamaisterimerkki, saatava vähintään 22 pistettä seuraavista osa-alueista (1p - 2p - 3p):

Uinti (vapaa tyyli) 1000m - 1500m - 2000m

Selkäuinti 500m - 750m - 1000m

Vaatteiden kanssa kelluminen 4min - 6min - 8min

Kelluminen 8min - 10min - 12min

"Vedessä polkeminen" 8min - 10min - 12min

Pituussukellus 12m - 14m - 16m

Syvyyssukellus 3m 2 kertaa - 3 kertaa - 5 kertaa

Hyppääminen 1m - 3m - pää edellä 3m

Hengenpelastuskoe max 3min - max 2min 30s - max 1min 50s

2. Kirjallinen koe uinnin didaktiikasta ja turvallisuudesta

3. GIH Guldboj -hengenpelastuskoe: 

- 100m uinti > 50m uinti pelastusrenkaan kanssa > 50m uinti pelastusrenkaan kanssa, joku kyydissä

- 25m uinti pelastusrenkaan kanssa > harjoitusnuken sukellus 3,9 metrin syvyydestä > 25m samankokoisen henkilön raahaaminen

- Henkilön nostaminen altaan reunalle

- Huomion herättäminen, kylkiasento, pulssin ja hengityksen tarkastaminen

4. Koe uintitekniikoihin liittyen, toisen uintitekniikan analysointi

Suunnistus, kartan lukeminen ja ulkoilu

KURSSIN RAKENNE:

10x150min oppituntia luonnossa tutuilla ja tuntemattomilla alueille

+ omalla ajalla suoritettavat tehtävät

KURSSIMATERIAALI:

Greilert, L. (2010). Hitta rätt: en introduktion till karta och kompass. Stockholm: SISU, 43 s.

Wehlin, A. (2015). Orientera i skolan. Stockholm: SISU idrottsböcker, 83 s.

KURSSIVAATIMUKSET JA SUORITUKSET:

1. Esitelmä ryhmässä annetusta ulkoiluun liittyvästä aiheesta:

minun ryhmälläni veitset ja tuli 

2. Kaupunkisuunnistus Gamla Stanissa

Suoritetaan omalla ajalla

29 rastia ympäri Tukholman vanha kaupunkia

Rasteihin liittyy erilaisia kysymyksia, valokuvaustehtäviä yms

3. Vähintään 15 rastia Naturpasskartanista

Suoritetaan omalla ajalla koulun lähistöllä sijaitsevassa Lil-Janns skogenissa;

Itse olen jo suorittanut, hain kaikki 40/40 rastia innostuttuani!

4. Suunnistus digitaalisilla apuvälineillä

5. Päivä luonnossa

Suunnitellaan 6 hengen ryhmässä reitti ja laaditaan kirjallinen näyttö reitistä, aikataulusta, välineistä, jokamiehenoikeuksista ja muista päivään liittyvästä.

Päivän aikana tulee vaeltaa vähintään 12 kilometriä, retken tulee kestää vähintään kuusi tuntia ja tulee laittaa kattava lounas luonnossa kaasupoltinta hyödyntäen.

Melko kattavat sisällöt näillä kursseilla, ja mielestäni aika hurjasti saa tehdä töitä suhteutettuna opintopisteiden määrään, mikä noista irtoaa. 

Mutta en valita: ihan kiva kerätä opintopisteitä metsässä seikkaillen sen sijaan, että tuskailisi paksujen opusten kanssa. Toki sitäkin on edessä, koska kyseessä on yliopisto-opinnot, mutta käytännönläheiset ja aktiiviset kurssit tasapainottavat opintoja mukavasti.

Edellisessä postauksessa mainitsemani palelemisongelma on nyt ratkaistu kompromissilla yhdessä opettajan kanssa: sovimme, että olen mukana niin paljon kuin kykenen, ja saan käydä välillä saunassa lämmittelemässä. Kaikki pakolliset kurssivaatimukset minun on tietenkin suoritettava. Oon todella onnellinen että opettaja ymmärsi, ja pääsimme yhteisymmärrykseen asiasta. 

Uintitunnit on kyllä edelleen tuskallisia etenkin, jos ei olla kokoajan fyysisesti liikkeessä: silloin kylmyys ujuttautuu heti luihin ja ytimiin! Viime tunnilla suoritimme Silvermagistermerketiin kuuluvan kellumisen, ja voi sitä palelun määrää sen jälkeen..! ⛄️

Gallerianin Hollisterin likainen peili. Jos katsot oikein tarkkaan voit huomata mahassa komeilevan punkinpureman.

Suunnistuksesta innostuin niin, että käytin kaksi puolikasta päivää metsässä kierrellen ja rasteja etsiskellen. Olinkin ensimmäinen jolla oli kasassa kaikki 40 rastia VAATIMUSHAN OLI 15, YLISUORITTAJA TAAS LIIKKEELLÄ... MUTTA MULLA OLI OIKEESTI HAUSKAA!! Suunnistus on niin paljon hauskempaa kuin pelkkä lenkkeily, koska on jotain mitä etsiä, jotain mitä tavoitella eikä vain päättömästi juosta tai kävellä pitkin pururataa vailla selvää päämäärää.

Kahden puoliksi metsässä vietetyn päivän jälkeen mun mahasta löytyi mukava yllätys: punkki! HYI HELVETTI, sanon minä. Se on kamalin otus mitä löytyy, ja aiheuttaa hemmetinmoisen paniikkireaktion ainakin mussa. Kaivoin netistä hulluna ohjeita miten poistaa punkki, ja lopulta nyppäisin sen pois tavallisilla pinseteillä. Ilmeisesti tein jotain väärin, koska punkin imukärsä jäi edelleen ihoon... No, kaivoin sitten nuppineulalla mukavan reiän navan viereen, kunnes vihdoin näin että musta piikki oli poissa. Loppuillan olin paniikissa ja pelkäsin saavani borrelioosin tai aivokalvontulehduksen, joita punkit levittävät. 

Nyt paniikki on hieman laantunut; todennäköisyys kummallekin tartunnallehan on häviävän pieni. Ja jos puremakohdan ympärille sattuu punainen rinkula kasvamaan, niin ei siinä muuta kuin mars lääkäriin, penisilliiniä naamariin ja that's it!

Seuraavalla kerralla tiedän ainakin laittaa paidan housuihin ja sukat housujen päälle. Virheistä oppii!

Hauskaa loppuviikkoa kaikille!

Syömishäiriö pilaa elämän - palellun kuoliaaksi!

Mietin pitkään (tähän hetkeen, eli puoleen yöhön) asti viitsinkö julkaista tätä tekstiä. En halua huolestuttaa kavereita ja perhettä Itämeren toisella puolen, enkä tuntea itseäni pelkuriksi tekemällä kärpäsestä härkäsen. Pitkän harkinnan jälkeen päädyin klikkaamaan tuota oranssia "Julkaise"-nappia.

HOXHOX! Jos säikähdit otsikkoa, ei hätää. Älyttömän hauskaa on ollut ja kaikki on hanskassa, muutamia allaolevan kaltaisia vastoinkäymisiä lukuunottamatta. No worries!

Ensimmäinen period on meneillään, ensimmäisen delkursiin kuuluu uinnin ja suunnistuksen perusteet. Tänään oli ensimmäinen uinninopetustunti Ruotsin suurimmassa uimahallissa, Eriksdalsbadetissa. Tänään teemoina oli kehon painopiste, kelluminen ja mikä sen onnistumiseen vaikuttaa, streamline eli virtaviivainen sukellusasento ja uimataidon käsite. Saimme tehtäväksemme erilaisia harjoituksia, jotka havainnollistivat kuinka kropan asento vaikuttaa kropan painopisteeseen ja sitä myöten kellumiseen. Oli myös erilaisia hyppytehtäviä, parin hinausta ja uintia ilman jalkoja tai käsiä. Lopuksi suoritimme uimataitotestin, jossa tuli hypätä vapaalla tyylillä veteen niin, että pää käy vedenpinnan alla, ja sen jälkeen uida 200 metriä, josta 50m selällään. Ei mitään ylitsepääsemättömän vaikeaa siis ensimmäiseen tuntiin.

Kurssin edetessä taso kuitenkin kovenee, kun meidän tulee suorittaa valtakunnallinen Silvermagister -uintimerkki, joka käsittää mm. kahden kilometrin vapaauinnin, kilometrin selkäuinnin, pituus- ja syvyyssukellusta, vaatteet päällä uimista ja kolmesta metristä hyppäämisen - pää edellä! Lisäksi meidän tulee suorittaa hyväksytysti hengenpelastuskoe.

Taidollisesti näiden suorittamisessa ei pitäisi mun kohdalla olla ongelmaa; oon pienenä käynyt kaikki mahdolliset uimakoulut vauvauinnista vesiralliin, ja hetken jatkoin uintiharrastusta myös edistyneemmässä tekniikkaryhmässä.

Yksi asia tällä hetkellä kuitenkin tuntuu ylivoimaiselta haasteelta: kylmyys.

Mä en siedä kylmyyttä. Se on ehkä kauhein asia minkä tiedän. Se lamauttaa mut täysin, en pysty liikkumaan, tärisen, käperryn omaan kuoreeni enkä pysty ajatella mitään muuta kuin kylmyyttä.

Nuorempana miltei paheksuin ihmisiä, jotka uimisen sijaan makaavat vilteillään auringossa. Mitä tylsimyksiä! Mutta niin se aika muuttaa ihmistä; nyt musta on salakavalasti kehittynyt yksi noista tylsimyksistä, tosin vasten tahtoani. Mä niiiiiin haluaisin temppuilla vedessä, hyppiä voltteja laiturilta, liukua vesiliukumäissä, hypätä hyppytornista, mutta mä en kertakaikkiaan kykene. Ja tästä syystä poden usein huonoa omatuntoa: oon tylsä, heikko ja laiska kun jään viltille muiden lähtiessä uimaan.

Tänä aamuna suuntasin päättäväisenä metrolla kohti Eriksdalsbadetia. Olin psyykannut itseäni ja päättänyt olla välittämättä kylmyydestä. Vakuutin itselleni, että kylmyys on vain musta itestäni kiinni: jos menen tunnille sillä asenteella että jäädyn, niin jäädyn varmasti. Määrätietoisesti marssin suihkun kautta uima-altaalle, sukelsin altaaseen vettä kokeilematta, testasin harjoitteita joita opettaja antoi ja koitin pitää itseni lämpimänä pysymällä alituiseen liikkeessä.

Alkuun kaikki oli ok, ei se vesi nyt ihan mahdottoman kylmää ollut. Kuitenkin oltuani vähän aikaa viileän veden ympäröimänä kylmyys alkoi kalvaa. Yritin sulkea ajatuksen pois mielestäni, rentoutua ja pysyä liikkeessä. Mutta ei, se ei jättänyt mua rauhaan. Uin altaan reunalle ja koitin vielä psyykata itseäni: kyllä mä pystyn, kaikki muutkin pystyy. Olin kuin halvaantunut, pala kurkussa, tärisin ja ajatukset pyörivät kuin pakokauhun vallassa vain yhden asian ympärillä: äkkiä pois, lämpimään!

Nousin altaasta, yritin vielä pakottaa itseni takaisin veteen - turhaan, ajatuskin tuntui kertakaikkiaan ylitsepääsemättömältä. Sitä syvää kylmyyden tunnetta eivät riitä mitkään sanat kuvailemaan, se on todella ehkä kamalin tunne maailmassa! Mietin päässäni kuinka mun opiskelut kaatuvat nyt tähän, etten kykene uimaan. Se sai mut entistä epätoivoisemmaksi.

 Hain pyyhkeen, kävelin täristen opettajan luo ja yritin itkuisena saada sanotuksi etten pysty tähän. Sain luvan käydä saunassa, missä vietinkin hyvän tovin - en vetkutellen vaan syväjäästä itseäni sulatellen - ennen altaalle paluutani. Opettaja sanoi tiukasti, että mun on keksittävä jokin keino millä pystyn olemaan mukana vedessä, koska kyseessä on käytännön harjoitteluun ja kokeiluun pohjautuva kurssi. Ymmärrän täysin, ihan tulevien oppilaideni turvallisuuden vuoksi: en mä voi miettiä kymmentä minuuttia hypätäkö kylmään veteen vai eikö, jos lapsi on hukkumaisillaan. Opettajani lupasi kuitenkin auttaa mua ja tulla vastaan järjestelyissä, kunhan vaan kertoisin miten hän voi olla avuksi. Lähetinkin hänelle tänään meilillä pari järjestelyvaihtoehtoa kurssin suorittamisesta: lupauduin tekemään enemmän kirjallisia tehtäviä ja/tai tekemään käytännön harjoitteet omassa tahdissani useammilla lämmittelytauoilla, mikäli mahdollista.  Nyt odottelen jännityksellä vastausta, vi får se vad som händer.

Kaikilla meillä on joskus kylmä, kaikki me olemme joskus tunteneet, että palellumme kuoliaaksi pakkasten ollessa kireimmillään, on ihan normaalia olla välillä kylmissään. Mutta onko normaalia että terve aikuinen ihminen lamaantuu vartin uima-altaassa olon jälkeen ja tuntee miltei kuolevansa? Käsittääkseni ei. Miksi mulle sitten käy niin? Syytän mörökölliä.

Tuntuu tyhmältä ja itsekkäältä laittaa kaikki ongelmat syömishäiriön piikkiin, mutta se vaan yksinkertaisesti on tosiasia että se on lapioinut mun elämään aikamoisen kasan paskaa.

Vaikken sitä itelleni aina tahdo myöntääkään, pitkään jatkuneen aliravitsemustilan seurauksena mun kropassa ei oo juurikaan ylimääräistä rasvaa, joka lämmittäisi (onpas, kato mahaasi, huutelee mörökölli nyt mun korvan juuressa).

Tää on niin ristiriitaista. Kaikki avaimethan on mun käsissä. Miksi en käytä niitä ja avaa näitä lukkoja, jos kerran tiedän mikä on pielessä? Ja miksi kirjoitan julkista blogipostausta mun "näennäisistä" ongelmista, on muita joilla on paljon vakavampiakin ongelmia. Kerjäänkö sääliä? 

EN. Se on viimeinen asia mitä haluan. Mä oon ihan täysissä järjissäni normaali ihminen, mulla ei oo mitään parantumatonta sairautta kuten syöpää. Mä voin parantua.

Ehkä mä kirjoitan siksi, että nään itse selkeämmin, kuinka mörökölli yrittää pala palalta pilata elämäni. Ehkä siksi, että haluan tuoda esille syömishäiriöiden ja mielenterveyden ongelmia monimutkaisuutta ylipäätään. Syitä lienee monia, kaikki ihan yhtä tärkeitä ja ne toivottavasti vie mua toipumisessa ja yhteiskuntaa ymmärtämisessä eteenpäin.

Palatakseni takaisin alkuperäiseen aiheeseen, tämä uintikurssi on tavalla tai toisella polskittava läpi, huolimatta siitä, että mörökölli on tehnyt olosuhteista epämukavat. Toivon mukaan vuoden päästä toisella uintikurssilla mun kroppa ja pääkoppa olisivat myötämielisempiä uimista kohtaan, ja lämmitystä löytyisi omasta takaa.

Kulttuurishokkeja Itämeren toisella puolella

Puolitoista viikkoa olen nyt asustellut Itämeren tuolla puolen, ja jo tänä aikana olen törmännyt moniin eroavaisuuksiin Suomen ja Ruotsin välillä. Ajattelin kaverin ideasta jakaa pohdintojani näistä "kulttuurishokeista" myös tänne blogin puolelle.

Ensimmäiset viikot ovat olleet superkiireisiä ja täynnä ohjelmaa (lue lisää edellisestä postauksesta).

Vähäistä vapaa-aikaani olen viettänyt Tukholman eri kolkkia tutkiskellen. Kotini lähellä sijaitsee upea Nyckelvikenin luonnonsuojelualue, jossa eräs aurinkoinen aamupäivä kulutin ajantajun hukattuani monta tuntia. Mä en paljoa kasvillisuudesta ymmärrä, mutta Nyckelvikenissä oli niin monimuotoinen kasvillisuus, että jopa minä huomasin sen poikkeavuuden. Lenkkipoluilla vilisee juoksijoita ja kävelijöitä, ja - mikä näin suomalaisen näkokulmasta on hienoa ja ihmeellistä - kaikki moikkaavat toisiaan. Tutut ja tuntemattomat. Poikkeuksetta jos joku tuli vastaan, sain osakseni hyväntuulisen tervehdyksen. Ja voi että miten yksi iloinen "hej" ja hymynkare voikaan piristää päivää! Moista ei Suomessa ainakaan meillä päin harrastettu; vastaantuleva porukka lähinnä katselee jalkojensa juureen omissa maailmoissaan...

Yksi mikä erottaa suomalaisia ja ruotsalaisia tapoja, on tervehtiminen ja hyvästely. Suomessa harvemmin halataan tervehdittäessä tai hyvästeltäessä, tai ainakin vain harvat ja valitut saavat suomalaiselta halauksen. Ruotsissa asia on radikaalisti erilainen: halauksia irtoaa paljon herkemmin kuin Suomessa. Ensimmäisen koulupäivän jälkeen kun sanoin heipat uusille luokkakavereille, sain valtaosalta halauksen perään, vaikka olimme tavanneet toisemme vasta muutama tunti aiemmin. Ja Ruotsissa halaaminen ei ole vain tyttöjen juttu: ihan yhtälailla pojat antoivat halauksen kun tiet erkanivat. Jopa työnantajani, joka on arviolta lähes 60-vuotias mies, halasi minua työhaastattelun päätteeksi. 

Tällainen pieni ele saa mut ainakin tuntemaan oloni hyväksytyksi ja pidetyksi, mikä parantaa mielialaa kertaheitolla. 

Vinkki suomalaisille: älkää säästelkö haleja!

Halit on tärkeitä❤️

Mä oon tunnetusti purukumin suurkuluttaja, ja joudun jatkuvasti etsimään roskista mihin sylkäistä mauttomaksi muuttuneen purkan. Ajattelin, että Suomessa on ihan liian vähän roskiksia, mutta muutto Ruotsiin todisti toisin: nyt olisin kiitollinen jos täällä olisi edes kolmasosa niistä roskakoreista mitä Suomessa yleisillä paikoilla on! Esimerkiksi bussissa ei ole roskiksia tai muovipusseja jokaisella istuinrivillä kuten Suomessa yleensä, vaan vain poistumisovien edessä on yksi pieni roskaboksi.. Sen sijaan metrossa, tvärbananissa tai lähijunissa ei ole yhden yhtä roskista! Joudun aina kaivamaan lompakosta vanhan kuitin, johon kääriä märkä purkka, ja kantaa sitä taskussa kunnes jostain löytyy roskis.

Rakastan kierrellä giganttisissa hypermarketeissa, ja ilokseni puolen kilometrin matkan päässä kotoani löytyy valtava ICA Maxi. Ensimmäisellä kauppareissulla viihdyin helposti reilut puolitoista tuntia koulutarvikkeita katsellen, sisustustavaroita hypistellen ja ruokavalikoimaan tutustuen. Syömishäiriön myötä mulle on IKÄVÄ KYLLÄ pinttynyt tapa tutkia joidenkin tuotteiden ravintosisältöä: vertailla rasvapitoisuutta ja sokerin ja proteiinin määrää. Suomessa rasvattomia tuotteita oli helposti saatavilla ja niitä mainostettiin näkyvästi terveellisempänä vaihtoehtona. Täällä Itämeren toisella puolella valikoima sen sijaan on paaaaljon suppeampi: täysin rasvatonta maitoa ei löydy ollenkaan ja raejuustossa rasvapitoisuus pyörii 1,5-4% välillä, kun Suomessa rasvaa usein on prosentti tai ei yhtään. Ostin puolitoista prosenttista Kesoa - ja rakastuin kertaheitolla! Hemmetti, voisin syödä sitä vaikka monta puolen kilon purkkia päivässä!! Seuraavalla kauppareissulla mörökölli huomasi, että kylmähyllyltähän löytyy myös 0,5% rasvaa sisältävää "supermini" Kesoa. Alistuin ja menin ostamaan sitä, mutta ei se ollut läheskään yhtä hyvää kuin rasvaisempi versio. Koemaiston jälkeen olen sanonut mörököllille tyst ja pitäytynyt oikeasti paremman makuisessa vaihtoehdossa.

ICA Maxi Nacka

Ruokaostoksia tehdessäni huomasin, että ainakin puolissa kassoista luki teksti inga kontanter, ei käteistä. Ruotsin Åhlens-ketjun useat liikkeet ovat jo täysin kontantfria: myymälöissä ei oteta käteistä vastaan missään muodossa. 

Käteisen päivät täällä alkavat olla luetut, mutta pankkikorttimaksun ja tilisiirron rinnalle on noussut uusi maksukonsepti: Swish. Swishissä käytetään pitkän ja vaikean tilinumeron sijasta yksinkertaisesti puhelinnumeroa, ja maksun saa tehtyä kätevästi kännykältä ilman tunnuslukujen sun muiden pyörittelyä. Suomessa on yritetty lanseerata vastaavaa palvelua, Siirtoa, mutta se ei ole saavuttanut läheskään samanmittaista suosiota kuin Swish Ruotsissa. Täällä ihan kaikki maksut kavereiden välillä hoidetaan Swishillä, käteisen olemassaolo on unohdettu kokonaan! Tässä mulla on ollut haasteita, koska en ole vielä saanut ruotsalaista henkilötunnusta, joka vaaditaan Swishiin... Toivottavasti nämä byrokratiat saisi hoidettua mahdollisimman pian niin pääsisi Swishiä vinguttamaan!

Suomen korkeakouluopiskelijat ovat etuoikeutettuja, kun saavat kattavan lounaan päivittäinen kahden ja puolen euron hintaan. Luulisi saman käytännön vallitsevat muuallakin, ainakin vähintään läheisissä Pohjoismaissa, vai mitä? Vaan ei. Ruotsissa korkeakouluruokailu on monin verroin kalliimpaa: esimekiksi meillä Gymnastik- och Idrottshögskolanilla lounas maksaa 75kr, eli noin seitsemän ja puoli euroa. Ihan järkyttävää rahastusta! Opiskelijoilta siis veloitetaan ruokailusta käytännössä työssäkäyvän, täyttä palkkaa saavan hinta. Tähän eivät opintotuet riitä, joten suuri osa koulumme opiskelijoista tuovat omat eväät mukanaan kouluun. Minä olen onnekas, kun ihana mammani on lupautunut sponsoroimaan minulle joka päivä kunnon koululounaan! ❤️

Facebook on mennyttä huutoa ja Whatsapp nykypäivää. Ei pidä paikkaansa - Ruotsissa ainakaan. Kaikilla on Facebook, jotkut ikäiseni ovat jopa todella aktiivisia päivittämään. Kaikki informaatio jaetaan Facebook-ryhmien kautta: yhteenkään Whatsappryhmään sen sijaan en ole vielä törmännyt. Tänään ehdotin ohjaajakollegoilleni töiden päätyttyä että tekisimme yhteisen Whatsapp-ryhmän, jossa voisimme suunnitella tulevien viikkojen tuntien sisältöä. Mutta kävi ilmi, ettei yhdellä meistä kolmesta ollut Whatsappia. Ja kyseessä oli siis nuori lukiolainen, ei mikään "dinosaurus", jonka whatsapittomuuden vielä voisi ymmärtää😅

Huh huh, aika paljon sitä jo vajaa kahdessa viikossa kertyy ihmeteltävää, vaikka ei kaukana koto-Suomesta ollakaan. Saa nähdä, mitä kulttuurishokkeja tuleva syksy, tuleva lukukausi ja tulevat vuodet tuovat tullessaan!

Tutustumisviikko Tukholman GIH:lla

Maanantaina Gymnastik- och idrottshögskolanin liikuntasaliin tulvi epävarmoja, eksyneen näköisiä nuoria, jotka vuoron perään etsivät kiusaantuneina itselleen vapaata istumapaikkaa salin reunustamilla penkeillä muiden arvioivien katseiden alla. Minä olin yksi noista hukassa olevista "nollista", jotka tänä syksynä aloittaisivat opintonsa GIH:lla.

Siellä täällä oli yhtenäisiin vaaleansinisiin t-paitoihin sonnustautuneita opiskelijoita, jotka tulisivat tällä viikolla pitämään huolta meistä ja järjestämään kaikenlaisia hullunhauskoja aktiviteetteja. Nämä sinipaitaiset heput olivat tuutoreita, ruotsiksi Faddrar eli kummit.

Kellon lyötyä tasan kahdeksan saimme me nollat käskyn mennä jonottamaan sisäänkirjaamista oman opiskeluohjelmamme mukaisen pöydän taakse. Sieltä saimme tietää tulevan luokkamme: liikunnanopettajakoulutuksen kohdalla vaihtoehdot olivat L1A, L1B, L1C tai L1D. Minulle pöydän takana istuva nainen huikkasi "el et bee", ja niin suunnistin oman tulevan luokkani luokse sanomaan käsipäivää kaikille ringissä seisoville muukalaisille. Tuolloin en vielä osannut aavistaa, kuinka tiivis ryhmä minusta ja noista muukalaisista vaivaisen viikon aikana hioutuisi. Siitä alkoi seikkailu nimeltä Insparcen.

GIH:n pääsisäänkäynti

Maanantain ohjelma koostui pitkälti kouluun liittyvästä infosta, nimileikeistä, luokkakavereihin tutustumisesta ja paikkojen esittelystä.

Tiistaina aloitettiin tositoimet erilaisten kisailujen parissa.  Viikon aikana tapahtuvista kilpailuista jaettiin pisteitä luokille, ja vuoden paras luokka julkistettaisiin ensimmäisen kouluviikon kruunaavissa bileissä, Avblåsetissa. Pisteitä sai kisojen lisäksi muista mitä erikoisimmista asioista. Att fjäska faddrarna eli tuutoreiden mielistely ja imartelu oli yksi pisteiden lähde. Tuutoreista koostuvalla tuomaristolla eli  jurylla oli edessään vingutettava sika ja kana. Näiden vinkunan kuullessaan tiesimme, että jury kaipasi jotain: niskahierontaa, viilennystä, juotavaa - vettä, olutta, siideriä tai shotteja -, tai vaikka kuljetuksen kuningastuolissa vaivaiselle kymmenen metrin matkalle. 

Läsnäolijoiden määrä toi myös lisäpisteitä: mitä enemmän luokasta oli oppilaita paikalla, sitä enemmän pisteitä herui. Luokkamme L1B:n läsnäoloprosentti oli ennätysluokkaa: parhaimmillaan vain kaksi noin kahestakymmenestäviidestä puuttui.

Luokkamme L1B koristelemiemme paitojen kera

Juomien myynti alkoi jo hyvissä ajoin ennen puolta päivää, ja kilpailujen alkaessa oli ainakin tuutoreilla jo mukava nousuhumala päällä. Me nollat olimme vielä ujoja emmekä halunneet näyttää "todellista minäämme", jonka alkoholi voisi tuoda esiin, joten jätimme ölit ja siiderit vielä sikseen.

Ensimmäinen mittelö oli Tröjtävling, paitakilpailu, jossa tehtävänämme oli tuunata luokallemme yhtenäiset paidat. Bonuspisteitä sai taas tuutoreiden imartelusta, joten piirsimme selkään ison sydämen, jonka sisälle tekstin Gudfaddrar. Kisaan täytyi valmistella myös annettuun musiikkiin, meillä Greasen You're the one that I want, tehty tanssi, jonka tehtävänä oli esitellä paidat tuomaristolle. Luokallamme ei ole yhtään tanssijaa tai voimistelijaa, joten ideat ja tietotaito olivat aika heikot. Voimistelukoreografioita tehneenä mua ärsytti niin suunnattomasti, kun päässäni muhi vaikka mitä ideoita, mutta en siinä tilanteessa löytänyt oikeita sanoja niiden ilmaisemiseen - ruotsiksi siis. Yritä siinä sitten kahdenkymmenen riikinruotsalaisen puhuessa päällekkäin saada puheenvuoro itsellesi ja selittää ideasi minimaalisella sanavarastolla.

Koreografiastamme ei kehkeytynyt kovin kummoista, mutta tärkeintä oli fiilis ja meininki, ja sen välittyminen yleisölle. 

Päivän toinen kilpailu oli hullunhauska Slidebål, joka oli eräänlainen muunnelma baseballista/pesäpallosta. Kentällä oli neljä pesää. Kakkos- ja kolmospesällä juoksijan tuli nauttia valitsemaansa juomaa tuutorien määräämä määrä: viiniä tai alkoholitonta vaihtoehtoa. Kolmospesältä juostiin maaliin, jossa odotti saippualla ja vedellä kuorrutettu pressu, johon oli tarkoitus tehdä mahdollisimman tyylikäs liuku. Mitä komeampi slaidi, sitä enemmän pisteitä sai jurylta. 

Puntaroin pitkään viitsinkö lähteä mukaan kisaan; oon hemmetinmoinen vilukissa ja VIHAAN kylmää vettä ja palelemista. Ylitin itseni ja päätin lähteä mukaan. Kolmospesälle päästyäni meitä oli kertynyt neljä maaliinjuoksua odottelemaan. Kun hyvä lyönti tuli, otimme käsistä kiinni ja syöksyimme vatsalleen pressulle; se liuku olisi ollut näkemisen arvoinen! Minä fiksuna en tajunnut laittaa silmiä kiinni, joten sain mukavan annoksen kirvelevää saippuaa silmiini... Ja kylmä oli koko loppupäivän, mutta skit i det. Oli hemmetin hauska päivä!

Keskiviikkona vuorossa oli Amazing race, johon luokkamme tuli pukeutua maatila-teemalla. Saimme solmuja täynnä olevan pitkän köyden, josta kaikkien tuli pitää kiinni koko matkan ajan; kuljimme kuin päiväkotilaiset letkassa ympäri Tukholman keskustaa.

Hölkkäsimme tuutorien antamien vihjeiden mukaan pisteeltä pisteelle, joissa meitä odotti erilaisia tehtäviä. Oli pelikorttien kierrättämistä piirissä vain imemisen ja puhaltamisen avulla, appelsiinin kierrättämistä leukaa käyttäen, selfieitä ohikulkijoiden kanssa ja ties mitä sekopäistä. 

Östermalmtorgilla tehtävänämme oli käydä suihkulähteessä kastautumassa kaulaan asti: mitä useampi meni, sitä enemmän pisteitä. Ja ohikulkijoista olisi saanut bonuspisteitä, mutta he tyytyivät vain katsomaan viihdyttävää showtamme. Ai meninkö minä? No en, mitä luulette. MUTTA. Seuraavalla pisteellä Kungsträdgårdenilla tehtävänanto oli seuraava: KAIKKIEN oli juostava suihkulähteitä täynnä olevan altaan läpi, tai muutoin pisteitä ei herunut yhtään. Ryhmäpaineen alaisena jouduin hyppäämään pois mukavuusalueeltani ja kastelemaan itseni altaaseen. Hauskaa oli, se oli taas tärkeintä!

Koulumme etupiha, Wembley

Torstaipäivän vietinkin lääkärissä ja apteekkeja kierrellen; keskiviikkoinen seitsemän kilometrin sinkoilu Tukholmassa ei ehkä tehnyt hyvää alkavalle poskiontelontulehdukselle... Lääkärin kirjoittamien nenätippojen ja -suihkeen sekä loppupäivän levon avulla parantelin itseni perjantaiksi. 

Viikko huipentui perjantain Halvleketiin, johon sisältyi jälleen tanssikilpailu ja muita pieniä mittelöitä tunnelipallosta pussihyppelyyn ja kottikärrykävelystä munkin syöntiin (ilman käsiä ja huulien nuoleskelua tietysti). Tanssissamme oli tällä kertaa teemana Herkules-elokuva. Ai että meillä oli hauskaa tanssia valmistellessa, ja tällä kertaa minäkin sain suuni auki ja sönkötettyä ideoita koreografiaan! Pitää vain uskaltaa avata suunsa, ei sitä muuten opi puhumaan vierasta kieltä.

Kisailujen välissä tanssimme viikon aikana tutuksi tulleita tansseja: GIH:n omaa perinteikästä tanssia biisin Dale Pa'lla tahtiin sekä koulumme virallista juomalaulua Ge mig en öl! Koko koulu mukana tanssimassa, ihan mieletöntä! Tällaista ilmapiiriä en ole missään Suomessa tavannut - EDES BAARISSA EI KAIKKI USKALTAUDU TULEMAAN TANSSILATTIALLE.. 🙄

Herkules-teemaan pynttäytynyt luokkamme

Kilpailujen loputtua meille paljastui koko viikon kestänyt huijaus. Joka luokalta valittiin muka sattumanvaraisesti kaksi henkilöä, joiden tuli esittää dancebattle koko muulle koululle. Porukka tuli lavalle isoissa huppareissa. Tanssin esitettyään he asettuivat riviin, riisuivat hupparit, joiden alla heillä oli samanlaiset paidat kuin tuutoreilla. Paitojen selissä oli kirjaimia, joista muodostui sana Fusknollor 2018. He olivat siis koko viikon esittäneet olevansa nollia, eli opiskelut juuri aloittaneita, mutta todellisuudessa olivatkin tuutoreita. He olivat väittäneet nimekseen jotain aivan muuta kuin todellisuudessa, ja luoneet näillä nimillä jopa feikit facebook-käyttäjät, joilla pyysivät meitä kaveriksi .Ai että tunsimme itsemme petkutetuiksi!

Caesar-salaatti soijapavuista valmistetun Oumph!:n kera. Uusi tuttavuus mulle, hyvää oli! Menee kyllä ihan kanasta.

Perjantai-iltana söimme luokkamme kanssa illallisen O'Learys -ravintolassa, minkä jälkeen alkoi Halvleksfest koulullamme: tanssia, olutta, ja vähän lisää olutta. Bileet olivat oppilaskunnan tiloissa GIH:in kampuksella. DJ soitti kansainvälisiä hittejä, meininki oli mieletön, kaikki olivat täysillä mukana. Itse en viittinyt vielä kovin isoja promilleja kitata, koska tiesin joutuvani keskellä yötä suunnistamaan yksin metrolla ja bussilla aivan toiselle puolelle kaupunkia. Ehkä ens viikolla sitten, kun Avblåset kruunaa ensimmäisen kouluviikon... no, sen näkee sitten 😁

Jos ensimmäisestä viikosta voi jotain päätellä, on tulossa ihan huippu vuosi - tai oikeastaan huiput viisi vuotta! Luokkamme on todella tiivis ja hioutunut, vaikka olemme olleet yhdessä vasta viikon. Minutkin on suomalaisena otettu avosylin vastaan ja kuunneltu kärsivällisesti kun olen välillä tuloksetta yrittänyt löytää oikeita sanoja suuhuni. Onneksi kiertoilmaisu löytyy yleensä aina jotain kautta, kun rauhassa miettii. 

Jatkuva vieraan kielen kuuleminen, läpikäyminen ja puhuminen vie hurjasti energiaa, ja olenkin usein iltaisin ihan poikki. Viikon aikana olen kuitenkin oppinut hurjasti, eikä ulkoa tulevan puheen prosessointi tuota enää niin suurta tuskaa. En mä vielä kuitenkaan kaikkea ymmärrä, varsinkaan jos kaverit puhuvat nopeasti tai käyttävät mulle outoja slangisanoja. Mutta kyllä tää tästä, hiljaa hyvä tulee!

En malta oottaa että huomenna taas nään luokkakaverini!

Tällä kertaa vähän pinnallisempi teksti, toivottavasti joitain jaksoi kiinnostaa! Haluan tallettaa tänne blogiin myös ihan vain kivoja muistoja itseäni varten, joten jos just sua ei kiinnostaa, jätä ilman muuta lukematta, en pahastu. 😌