Kun "sopivasti" ei riitä

Koulussa on paraikaa meneillään Liikunta, terveys ja hyvinvointi -kurssi. On puhuttu paljon liikuntasuositusten minimeistä ja optimaaleista. Minimimäärä aikuisella on puoli tuntia päivässä vähintään kohtalaista rasitusta (esim. kävely), minimissään kymmenen minuutin pätkissä. Optimaaliksi on tutkimusnäytön perusteella laskettu 60 minuuttia päivässä.

Kaikki nämä luvut ovat tutkimusnäyttöön perustuvia ja myös täysin maalaisjärjen mukaisia.

Kuitenkin niitä lukiessani tuntuu, että mun liikunta on liian vähäistä. Mikä on ihan sairasta. Objektiivisesti mitattuna täytän kaikki liikunnan minimimäärät ihan heittämällä, ja ymmärrän sen itsekin kun pysähdyn miettimään ja rationalistamaan ajatuksiani.

Mulla on joku käsittämätön tarve poiketa siitä mitä pidetään normaalina ja sopivana. Minulle ei riitä että täytän suositukset, haluan näyttää että pystyn parempaan, etten ole vain keskinkertainen.

Helmikuun lämpimin päivä Tukholmassa

Liikunnan suhteen en tunne onnistuneeni, jos täytän vain suositukset, mun pitää liikkua enemmän. Jos kuulen jonkun muun treenimäärien olevan paljon - tai vähänkin - suuremmat kuin mun omat, tunnen heti epäonnistuneeni.

Kehonkoostumuksen optimaaliarvojakaan en kelpuuta itseeni yleistettäväksi. Jos naisen rasvaprosentin ihannearvo on 21-36%, tarkoittaa se mun mustavalkoisessa vaatimusjärjestelmässä, että 21 on maksimi minkä voin itselleni sallia. Ja nimenomaan vain mun kohdalla: pidän kauniimpina naisia joilla on terve, muodokas ja lihaksikas kroppa terveen rasvaprosentin rajoissa, kuin rasvattomasta naiskropasta. Miksen mä siis voisi olla kaunis normaalilla rasvaprosentilla?

Vahvan tutkimusnäytön pohjalta ihminen tarvitsee rasvaa, mutta liiallinen määrä on terveydelle haitallista ja voi aiheuttaa ylipainon kautta erinäisiä sairauksia. Mun päässä ohjenuora kääntyy niin, että vältä rasvaa viimeiseen asti, jotta ei ole mahdollisuuttakaan ylipainoon tai rasvaprosentin nousuun. Ei riitä, jos syön sen verran rasvaa kuin ravitsemussuositukset sanovat, vaan mun pitää alittaa se raja-arvo tunteakseni itseni onnistuneeksi.

Yllä mainitut vääristymät ovat enemmän tai vähemmän syömishäiriön mukanaan tuomia, mutta ilmiö näkyy myös mun käyttäytymisessä elämän muilla osa-alueilla. Mitä tulee rahankäyttöön, olen äärimmäisen säästeliäs, usein kuvailen itsenä adjektiivilla pihi. Opintolaina on yksi mun heikko kohta. Se on halpaa lainaa, mitä äiti ja auktoriteetit yrittävät mulle vakuuttaa. Kyllä mä tiedän. Mutta mä en halua ottaa sitä, koska se saa mut tuntemaan itseni epäonnistujaksi. Toinen seikka on kuukausibudjetti: tavoite on järjellä ajateltuna tietysti että rahat riittää elämiseen, eikä tarvitse kituuttaa itseään. Mulla on kuitenkin pakkomielle jäädä aina plussalle, ei riitä että tilanne kuun lopussa on plus miinus nolla, vaan pitää edes vähän olla plussan puolella. Ja se plussa jääköön pankkitilille, en suo itselleni mahdollisuutta käyttää tätä ylijäämää seuraavassa kuussa.

Koulumaailmassakin samankaltainen päähänpinttymä kiusaa mua. Aloitettuani opiskelun Tukholman Gymnastik- och idrotthögskolanissa olin käsittänyt, että arvosanajärjestelmä täällä on vain kaksiasteinen: hyväksytty tai hylätty. Olin helpottunut, nyt ei edes olisi mahdollisuutta tavoitella sitä korkeinta arvosanaa. Ensimmäisen tentin yhteydessä selvisi kuitenkin, että hyväksytyn (G) ja hylätyn (U) lisäksi on kiitettävä-arvosana (VG). Vakuutin itselleni, että ei sillä ole paskan vertaa väliä mun tulevaisuuden kannalta, kunhan läpi pääsee. Ja näin se oikeasti onkin. Mutta kuitenkin jokin mun sisällä ei ole tyytyväinen pelkkään G:hen, joita suuri osa mun tähänastisista arvosanoista on. Yhden G:n sain puhumalla korotettua VG:ksi, mutta se ei ikävä kyllä toimi joka tapauksessa... Mun on yritettävä ymmärtää, että kaikesta ei voi saada sitä parasta mahdollista arvosamaa, ja oppimaan olemaan ylpeä muun muassa siitä, että opiskelen vieraalla kielellä ja tähän asti olen läpäissyt kaikki kurssit (jopa ne joissa hylättyjen osuus on lähennellyt viittäkymmentä prosenttia, jos nyt mulle tyypilliselle vertailulinjalle lähdetään). Ja ennen kaikkia iloita niistä yksittäisistä kursseista joista se kiitettävä silloin tällöin napsahtaa!

Ei ole mahdollista olla täydellinen kaikilla elämän osa-alueilla, eikä tarvitsekaan. Riittää varsin hyvin, että on suositusten ja ihanteiden raameissa. Eikä sekään ole välttämätöntä, me ollaan kaikki erilaisia, kauniita, yksilöllisiä ihmisiä!

Liikunta kuuluu kaikille!

Kuten monet varmasti tietävätkin, olen oman harrastamiseni sivussa työskennellyt useamman vuoden sirkusohjaajana ja aiemmin myös voimisteluvalmentajana. Suomessa Hakasirkuksella ohjasin ryhmiä laidasta laitaan: lasten akrobatian ja ilma-akrobatian alkeet, ilma-akrobatian jatkoryhmä, notkeusryhmä ja aikuisten ryhmä kuuluivat ohjattaviini. Täällä Ruotsissa ryhmiä ei ole lainkaan jaettu lajin mukaan, vaan jo pienestä asti joka tunnilla tehdään yhteistä permantoakrobatiaa mutta jo pienestä pitäen myös tosi paljon omaa valinnaista lajia, joka miltei poikkeusetta kulminoituu ilma-akrobatiaan. Liian aikainen erikoistuminen ei ole hyvästä, se kutistaa monipuolisuutta ja ei samalla tavalla mahdollista nuoressa iässä tärkeiden motoristen taitojen monipuolista kehittymistä. Tästäkin voisi kirjoittaa kokonaisen postauksen, mutta jätän sen nyt tähän, koska tän kirjoituksen pointti on muualla.

Viikonloppuisella kävelyretkelläni törmäsin moniin lapsiperheisiin, jotka olivat viettämässä helmikuista talvipäivää yhdessä ulkoillen. Voi tuota mäenlaskun tuottamaa iloa ja riemua, se sai mut toivomaan että mullakin olisi ollut oma pulkka mukana!

Ihminen on luotu liikkumaan. Lapsena on tärkeää tehdä oikeita asioita oikeaan aikaan, jotteivät kriittiset kaudet ja herkkyyskaudet kehityksessä jää sivusuun. Avain on yksinkertaisesti monipuolinen liikunta ja oman kehon mahdollisuuksien tutkiskelu ja rajojen kokeilu. Liikkuva elämäntapa luodaan jo lapsuudessa ja nuoruudessa, minkä takia liikunnan ilon ja rutiinien etsiminen ja rakentaminen tulee aloittaa mahdollisimman varhain. 

Etenkin pienten lasten kohdalla vanhemmilla on suunnattoman suuri rooli lasten liikunnan kannalta: mahdollistavatko he lapsen liikuntaharrastuksen, antavatko kokeilla omia rajoja leikkipuistossa vai kieltävätkö liian korkeisiin kiipeilytelineisiin kiipeilyn, kuskaavatko lapsensa paikasta toiseen autolla vai kannustavatko aktiivisiin siirtymiin, ja ennen kaikkea millaisen esimerkin itse antavat.

Harmillisen monet vanhemmat tavalla tai toisella jarruttavat lapsen liikuntatottumusten optimaalista kehitystä. Usein taustalla on epävarmuus oman lapsen valmiuksista ja kyvyistä. Etenkin yhteiskunnan "normaalista" eroavien lasten vanhemmat empivät lapsen liikuntaryhmään laittamista: kuin ylipaino, kehitysvamma tai käytöshäiriö olisivat esteitä liikunnalle.

Itämeren molemmin puolin olen törmännyt kyseisenlaisiin tapauksiin. Suomessa lasten akrobatian alkeisryhmässä aloitti aavistuksen ylipainoinen tyttö. Hän oli täysillä mukana kaikissa aktiviteeteissä, enkä edes kiinnittänyt huomiota ylipainoseikkaan ennen kuin hänen äitinsä halusi jutella kanssani. Äiti kysyi huolissaan, oliko ok että tyttö oli mukana ryhmässä, kun kaikki muut olivat hoikkia ja pikkuisia. Olin suorastaan hämmentynyt kommentista. Ikään kuin liikunta olisi vain valmiiksi hoikkien lasten yksinoikeus! Kerroin, kuinka tyttö oli ollut ilolla mukana tunnilla, ja kuinka sirkus sopii kaikille kokoon ja ulkonäköön katsomatta. Äiti vaikutti helpottuneelta ja tyttö sai jatkaa rakasta sirkusharrastustaan kuten muutkin.

Ihan kauheaa, että yhteiskunnan kauneusihanteet heijastuvat vanhempien kautta myös lasten hyvinvointiin ja mahdollisuuksiin!

Vastaavanlaisen tapauksen kohtasin parisen viikkoa sitten täällä Tukholmassa. Uuden lukukauden alettua pienten ryhmiin tuli paljon uusia lapsia, joista suurimmalle osalle sirkus - ehkä jopa ohjattu liikunta - oli ihan uutta. Jälleen erään lievästi ylipainoisen lapsen äiti tuli tunnin jälkeen kysymään, voiko hänen tyttärensä olla mukana ryhmässä. Hän oli huolissaan, tuleeko tytär oppimaan vaadittavia taitoja, onko se ylipäätään mahdollista tälle. Vakuutin, että lapset oppivat nopeasti, ja painotin, että lapset oppivat omaan tahtiinsa eikä kaikkea voi osata heti. Äiti vaikutti vastaukseni jälkeenkin vielä hiukan epävarmalta. Toivotin hyvää loppuviikkoa ja sanoin "nähdään viikon päästä". Ikäväkseni en ole tyttöä nähnyt tunneilla tämän jälkeen. Toki taustalla voi olla lapsen oma haluttomuus, ehkä sirkus ei ollut hänen juttunsa. Suuri epäilys minulla jostakin syystä kuitenkin on, että vetäytyminen tapahtui vanhempien toimesta..

Surullista on myös se, jos lapsen ylipaino on esteenä liikuntaharrastuksen aloittamiselle. Tutkimusten mukaan liikkumattomat aikuiset saavat suurimmat terveyshyödyt fyysisen aktiivisuuden lisääntyessä, ja sama pätee lapsilla. Eli juurikin ne lapset, jotka eivät vapaa-ajalla harrasta liikuntaa juuri missään muodossa, olisi syytä saada liikuntaharrastusten pariin. Ja tällöin katse kohdistuu lapsen vanhempiin.

Onneksi löytyy myös paljon perheitä, jotka tukevat lapsen liikuntaharrastusta mahdollisesta erilaisuudesta huolimatta. Ohjattavieni joukosta löytyy yksittäisiä puhehäiriöisiä, autistisia, lievästi kehitysvammaisia ja erityisherkkiä harrastajia, jotka erilaisuudesta huolimatta ovat täysillä mukana menossa. Monien tällaisten lasten vanhemmat ovat tulleet etukäteen kertomaan lapsen mahdollisista erityistarpeista, mikä on tärkeää jotta me ohjaajat osaamme ottaa nämä asianmukaisesti huomioon. Hatunnosto tällaisille vanhemmille, jotka ehdoitta tukevat lapsen liikuntaharrastusta ja auttavat näin luomaan terveitä, kestäviä liikuntatottumuksia. Liikunta kuuluu ihan kaikille!