Puoli vuosikymmentä tämä sairaus on hallinnut mun elämää. Viisi vuotta - se on yli neljäsosa mun eletystä elämästä. Mikä ihme saa mut pitämään kiinni siitä? Mitä sellaista syömishäiriö antaa mulle, etten halua tai pysty irrottamaan? Tätä olen puntaroinut paljon ja suhteuttanut siihen, millaista elämä olisi ilman syömishäiriötä. Jos teen listan siitä, mitä syömishäiriö antaa mulle versus mitä elämä ilman sitä mahdollistaisi, on pohdintojen lopputulema on aina sama; ensimmäisen listan sisältö on vain murto-osa jälkimmäisestä.
Yksi niistä harvoista mitä saan syömishäiriöltä, on illuusio turvallisuudesta ja tasapainosta. Oon ollut tässä niin kauan, että ajatus elämästä ilman sairautta tuntuu oudolta, jopa pelottavalta. Ihmisluontoon kuuluu tietynlaisen tasapainotilan tavoittelu, mikä lienee yksi suurimpia tekijöitä siihen, että pidän kynsin ja hampain kiinni syömishäiriöstä: sen täyttämä elämä on mun sisäinen käsitys normaalista. Tilanteen muuttaminen horjuttaisi tätä balanssia, mikä taasen aiheuttaisi ylitsepääsemättömältä tuntuvaa ahdistusta.
Vaikka syömishäiriö tarjoaa mulle subjektiivisen turvallisuuden tunteen, en silti koe voivani psyykkisesti hyvin tämänhetkisessä tilanteessani. Elämä ei tunnu mielekkäältä, kun se rakentuu pelkän ruoan ympärille. Päivän ruokailujen suunnittelua, ajan tappamista jotta seuraava ruokailu tulisi nopeammin, itsensä nälässä pitämistä jotta ruokailu, tuo pyhä hetki, toisi mahdollisimman paljon mielihyvää. Tähän päälle vielä ripoteltuna stressaaminen siitä, liikunko tarpeeksi ja menetänkö kaikki oppimani fyysiset taidot jos pidän parin päivän tauon treenaamisesta. Ja tätä soppaa pitäisi kutsu elämäksi. Kuulostaako mielekkäältä? Ei musta ainakaan.
Vaikka tunne turvallisuudesta ja stabiliteetista tuntuisi kuinka todelliselta hyvänsä, on sen todenmukaisuutta hyvä kyseenalaistaa ja pohtia, mitä oikeasti elämältään haluaa. Mitä kaikkea hyvää siitä mulle seuraisi, jos hätyyttäisin syömishäiriön pois mun elämästä? Elämänlaatu paranisi, en palelisi, olisin iloisempi, treenitulokset kääntyisivät nousukiitoon, elämä tuntuisi merkitykselliseltä. Positiivisia seikkoja löytyy vaikka millä mitalla. Mutta ei syömishäiriö niin helposti anna periksi, nyt on sen vuoro kyseenalaistaa: mutta mitä jos näin ei tapahdukaan? Jos musta vaan tulee paleleva, tunnekylmä, onneton läski, joka ei enää pysty edes seistä käsillä kun ei jaksa kannatella lihomiaan kiloja. Tää ajatusmalli on yksi suuri syy miksen uskalla yrittää nostaa painoa ja sallia itselleni riitävää ravintoa. Pelkään, että kaikki työ on turhaa ja elämä tuntuu yhä yhtä merkityksettömältä.
Todennäköistä toki on, että paleluni hellittäisi rasvaprosentin noustessa, pohjaton näläntunne ja loputon unentarve laantuisivat ravitsemustilanteen parantuessa ja mieliala paranisi aivojen saadessa lisää energiaa. Mutta siinä se juttu onkin: vain todennäköisesti. Se ei riitä mulle. Tarvitsen sataprosenttisen varman, subjektiivisen todisteen siitä, että näin tulee tapahtumaan. Muuten en uskalla yrittää.
Täysin vedenpitäviä todisteita mun on mahdoton saada, tiedän sen. Ainoa tapa selvittää väitteiden paikkaansapitävyys on kokeilla itse. On aloitettava empiirinen ihmiskoe, johon itse heittäytyy koekaniiniksi. Jos tulokset eivät miellytä, ainahan on mahdollisuus nollata tilanne ja palata lähtöpisteeseen. Siihen kuitenkaan tuskin tulisi tarvetta.
Nyt homman nimi on siis seuraava: kerätä rohkeutta, tehdä hypoteesi ja pistää tutkimus täytäntöön. Tueksi ajattelin joku päivä koota blogiini listan, miksi haluan parantua: hypoteesi siitä, mitä uskon ja toivon painon nousun ja ravitsemustilan korjaantumisen tuovan tullessaan.
Nyt näkemiin ja hyvää sunnuntaipäivää kaikille!
