Vuosi vierähtänyt edellisestä postauksesta. En oo yksinkertaisesti jaksanut istua alas ja kirjoittaa, ajatukset on ollut täysi pyörremyrsky ja pitkäjänteistä keskittymistä vaativat hommat jotka ei koulun tai töiden suhteen ole välttämättömiä, on jäänyt miltei täysin sivuun. Paljon on ehtinyt tapahtua niin hyvässä kuin pahassa, mutta kaikesta en ehdi enkä aio tänne sepustaa. Nyt kuitenkin puoliksi pakotettuna voinut istahtaa ja uhrata aikaa myös "hyödyttömille" asioille. Tässä siis pieni kurkistus mun ja mörököllin lähimenneisyyteen ja -tulevaisuuteen, varsågoda!
Oon ollut kirjoilla Tukholman syömishäiriöklinikalla eli SCÄ:llä noin puolitoista vuotta. Pääsin hoidon piiriin vasta vuoden odottelun jälkeen pitkien jonojen vuoksi. Alkuun keskustelin psykologin kanssa noin kerran viikossa, kunnes hän jäi sairaslomalle ja jäin ilman hoitajaa. Olin oikeastaan helpottunut, koska koin kyseisen psykologin todella epäammattimaiseksi eikä meillä synkannyt yhtään. Mutta se onkin ihan oma tarinansa, ehkä kerron siitä joskus toiste. Sitten iski koronakriisi, lähdin Suomeen ja sinnitelin koko kevään täysin ilman hoitokontaktia. Kevät ja kesä ei muutenkaan tuonut tullessaan pelkkää valoa ja aurinkoa vaan vähintään yhtä paljon vaikeuksia ja paskaa. Tietysti reagoin syömisten ja liikkumisten sääntelyllä, mikä johti loivaan mutta tuhoisaan alamäkeen. Otin kesällä kontaktia psykiatriini ja hän käski olemaan yhteydessä kun palaan takaisin Ruotsiin, jotta voisimme jatkaa hoitoa tarvittavalla intensiteetillä. Olin ajautunut taas syvemmälle mörököllin luomaan spiraaliin, josta halusin nyt pois. Psykiatri oli jo kauan väläytellyt ajatusta SCÄ:n päiväyksiköstä Idunista, mutta olin aina tyrmännyt koko vaihtoehdon. En halunnut lykätä opintojani tai laittaa sirkusohjauksia sivuun, se ei ollut vaihtoehto. Nyt pandemiatilanteen myötä opiskelu siirtyi pitkälti etäopetukseen, joten opintojen suorittaminen olisi mahdollista fyysisesti toisaalla. Se ei siis olisi enää (teko)syy hoidon aloittamisen välttelyyn. Lisäksi paikan päällä tulisi olla vain päiväsaikaan, joten sirkusohjauksetkin onnistuisivat.
Koitti maanantai 21. syyskuuta ja jakson aloitus Idunissa aamuyhdeksältä. Tietysti mörökölli halusi vedellä naruista vielä kerran ennen tuomiollista tapaamista ja nipisti aamupalan siltä päivältä. Tapasin ryhmäni Idunin olohuoneessa, meitä oli kuusi naista 18-40 ikävuoden välillä. Eri kokoisia, eri näköisiä, eri taustoista tulevia kuntoutujia. Idunissa hoito perustuu täysin omaan motivaatioon, jos ei seuraa suunnitelmaa tai muuten saastuttaa paranemismyönteisen ilmapiirin, ei hoitoa voi tässä muodossa jatkaa. Idun koostuu kahdeksasta kolmen viikon intervallista. Periaatteena on yksi viikko Idunissa arkisin klo 9-15, minkä jälkeen kaksi viikkoa kotona opittua omatoimiseen arkeen soveltaen. Kotiviikoillakin toki ollaan yhteydessä Iduniin tarpeen mukaan kerran tai useammin viikon aikana. Idun-päivinä syödään klinikalla aamupäivän välipala, lounas ulkona yhteistyöravintoloissa ja iltapäivän välipala klinikalla. Lisäksi tavataan omaa henkilökohtaista terapeuttia ja osallistutaan erilaisiin ryhmäaktiviteetteihin: viikko-ohjelmassa on muiden muassa rentoutumista, itsearviointia, taideterapiaa, fysioterapiaa ja ongelmanratkaisua. Oman terapeutin kanssa sovitaan ateria- ja liikuntasuunnitelmista, seurataan painoa ja käsitellään vaikeiden tilanteiden herättämiä tunteita ja etsitään ratkaisuja niihin. Ryhmässä on kahdeksan paikkaa ja osallistujat voivat olla vasta hoitojaksonsa aloittaneita tai jo pidemmällä prosessissaan.
Ensimmäinen viikko oli rankka. Haastoin itseäni monella tasolla ja kokeilin asioita, joita en ollut tehnyt vuosiin. Söin esimerkiksi ravintolassa pastan, mitä en ole tehnyt yli kuuteen vuoteen.
Ehkä haastavinta ryhmämuotoisessa hoidossa on alituinen itsensä vertailu toisiin. Varsinkin kun ryhmä koostuu häiriintyneen syömiskäyttäytymisen kanssa taistelevista yksilöistä, on vertailu melkoisen petollista: on vaikea tietää, mikä on normaalia, kun kaikkien käsitys normaalista on vääristynyt. Oma kasvatukseni ja kokemukseni syömishäiriöhoidosta on asettanut raamit, joiden mukaan lautanen tulee syödä tyhjäksi. Mua miltei raivostuttaa ihmiset, jotka jättävät ruokaa lautaselle. Lautanen kuuluu syödä tyhjäksi toisaalta koska se kuuluu tapoihin ja toisaalta koska ruokaa hyvää ei pidä heittää pois. Ekana päivänä kaikki muut jätti syömättä käytännössä puolet annoksistaan, mikä musta oli hämmentävää, kun kaikilla kuitenkin lienee tähtäimessä mörököllin rökittäminen. Hyvien tapojen ja ekologisen periaatteen lisäksi tuo syömishäiriö mukaan myös kolmannen aspektin: jos muut jättää ruokaa lautaselle, tarkoittaa se että mä oon syönyt enemmän - eniten. Eli mä oon läski. Mä tein väärin. Mä lihon, muut ei. Mä oon epäonnistunut ja heikko. Mulla ei oo itsekuria. Muut on parempia, mä oon huono. Toisaalta tiedän totuuden olevan toinen. Se olin minä, joka teki oikein. Muut teki väärin. Mä olin vahvempi, mä laitoin mörököllille jauhot suuhun. Muut antautui sen sätkynukeiksi. Niin tai näin, olin tosi hämmentynyt. Asetelma mun päässä oli minä vastaan muut. Jättikö ne syömättä siksi, että mä tuntisin itseni huonommaksi? Saiko ne kicksit siitä, kun mä söin enemmän ja ne jäi kaloreita voitolle? Olinko mä liian terve tähän hoitoon kun pystyin syömään lautaseni tyhjäksi?
Otin asian puheeksi yhdessä ryhmäaktiviteetissa, koska se jäi pyörimään mun päähän koko päiväksi ja sai mut skeptiseksi koko hoidon suhteen. Jos jo eka päivä on näin triggeröivä ja ryhmän motivaatio parantua on nolla, voiko tästä seurata muuta kuin harmia? Muut otti asian ihan hyvin ja puhuimme läpi ajatuksiamme. Yksi sanoi ettei häneen kannata verrata, koska hän ei somaattisista syistä pysty syömään suuria - tai siis normaaleja - ruokamääriä. Osa sanoi olevansa niin syvällä omassa taistelussaan ruokailuhetkissä, etteivät he kiinnitä huomiota siihen paljonko muut syövät tai eivät syö. Tätä en kuitenkaan täysin osta, ja olen edelleen sitä mieltä että syömishäiriöhoidossa tulee syödä lautanen tyhjäksi ja piste. Muuten se on täyttä hoitajien ja ennen kaikkea itsensä kusettamista. Keskustelu tuntui kuitenkin jollain tavalla vapauttavan ryhmämme ilmapiiriä ja kohentaa yleistä motivaatiota. Kannattaa siis nostaa kissa pöydälle, se on kaikkien oikeus ja etu. Opin kuitenkin tästä, että parhaan saan parhaan hyödyn tästä jaksosta itselleni, jos yritän keskittyä vain itseeni ja sulkea muiden tekemiset pois mun jo ihan tarpeeksi laajalta stressivyöhykkeeltä. Siispä silmälaput ohimoille ja eteenpäin!
Ensimmäinen Idun-intervalli on nyt takana ja seitsemän vielä edessä. Tuntuu pitkältä ajalta, mutta kun otetaan huomioon ongelman syvyys ja ne kymmenen kiloa, jotka on kerättävänä painotavoitteen alarajaan, on puoli vuotta ehkä jopa säälittävän lyhyt aika. Sitä paitsi tuntuu, että aloitan nyt toisen intervallin taas nollapisteestä ikävän poskiontelosairastelun ja siitä seuranneen rajoittuneen syömisen takia. Kenties mörökölli vetäisi viimeisen ässänsä hihasta ja sai mut maagisesti sairastumaan, jotta sais taas kontrollin mun syömisistä? Tai sitten tää oli kehon tapa ilmoittaa, että nyt on hiljennettävä vauhtia ja jäädä sänkyyn lepäämään ylenmääräisen treenaamisen sijasta. Kuka tietää?
Oon kuitenkin supertoiveikas tämän hoitomuodon suhteen. Koin ensimmäisellä viikolla monia itseni ylittämisen hetkiä ja tunsin jo muutaman päivän jälkeen olevani energisempi. Ihan loogista sinänsä, kun olin saanut sisääni enemmän energiaa. Ekan Idun-viikon keskiviikkona treenien ohjauksen jälkeen kirjoitin puhelimeni muistiinpanoihin ilosta pakahtuen näin: "känslan i dagens träning: jag skulle ha velat krama alla, jag älskar livet!" Tollaista tunnetta en muista kokeneeni piiiiiitkään aikaan. Elämä on ollut niin kauan harmaata suorittamista kuin jaksan muistaa. Tuo tunneryöppy toi toivoa siitä, että ehkä väreiltään rikkaampi elämä on mullekin mahdollista, ehkä kaikki ei oo vielä menetetty.
Kiva jos pääsit tänne asti. Katsotaan, aktivoidunko blogini kanssa enemmänkin, mutta en halua ottaa asiasta mitään painetta. Jos sulla kuitenkin on joku toive tai idea, mistä haluaisit mun kirjoittavan, niin saa tulla kertomaan esim kommenttikentässä, Instagramissa tai Facebookissa!
Vi hörs, ta hand om er! ❤️
