Hejsan, hoppsan, korona!

Se on ollut kaikkien huulilla viimeiset puoli vuotta. Se on vienyt työpaikat ja kaatanut talouden. Se on täyttänyt iltapäivälehtien kannet, soluttautunut politiikkaan ja tukkinut keskustelupalstat. Se on myllännyt monien arjen ja turmellut mielenterveyden. Ai mikä? Arvaa kolme kertaa, et voi arvata väärin.

Kyllä vain, ystävämme covid-19 ja sen aiheuttama koronaviruspandemia. Kaikki lienevät ääriään myöten täynnä postauksia ja uutisia rakasta koronaa koskien. Kertana kiellon päälle aion kuitenkin kirjoittaa omista kokemuksistani ja havainnoistani teemaan liittyen, joten jos epäilet, ettei mielenterveytesi suvaitse enempää koronapäivityksiä, tee suosiolla U-käännös vielä kun voit.

Mitä tulee koronapolitiikkaan, asun tosiaan varsin mielenkiintoisilla seuduilla. Ruotsin menettelytavat pandemian hallinnassa ovat puhututtaneet ympäri maailmaa. Miksi Ruotsi on valinnut täysin eriävän linjan naapurimaihinsa - ja koko muuhun maailmaan verrattuna? 

Enemmän ja vähemmän järkeenkäypiä argumentteja on esitetty vapaamman politiikan puolesta. Ja kaiken takana on Anders Tegnell, Ruotsin valtionepidemiologi. Toki hän on laatinut suositukset yhteistyössä ministerien ja muiden asiantuntijoiden kanssa, mutta Tegnellistä todellakin on tullut Ruotsin koronapandemian kasvot. Alkuun häntä pidettiin miltei pyhänä kansansankarina Ruotsissa, mutta viime aikoina lehdistö ja kansa ovat (syystäkin) alkaneet epäillä Tegnellin suuntaviivojen oikeellisuutta.

Keväällä kun muu maailma laittoi ovet säppiin, Ruotsissa meininki jatkui verrattain normaalisti. Käytännössä vain korkeakoulut ja myöhemmin lukiot olivat ainoita jotka reagoivat jämäkästi ja siirtyivät etäopetukseen. Peruskoulut ja valtaosa työpaikoista jatkoivat arkea normaaliin tapaan. Toki monet työpaikat suosittivat etätöihin siirtymistä ja kaupat lyhensivät aukioloaikojaan keskimäärin kahdella tunnilla, mikä ei ainakaan vähentänyt kävijämäärää, kun asiakasmäärä ei enää voinut jakautua yhtä laajalle aikavälille kuin normaaliaukioloaikojen puitteissa. Sama paradoksi näkyi julkisessa liikenteessä: vuoroja vähennettiin, mutta suuri matkustajamäärä säilyi. Mitäpä muuta siitä voi seurata kuin ruuhkaa, väentungosta ja sylkihiukkasten vaihtumista - virukselle buffet kaikilla mausteilla! 

Suomeen turvaan

Kauan minua maaniteltiin Suomeen palaamaan, mutta mikäs täällä oli ollessa kun sai mennä ja tulla miten halusi? Koulu oli etänä, joten se ei ollut Suomeen paluun esteenä, mutta työ sirkuksessa pyöri yhä normaalista, enkä halunnut jättää sitä. Sitä paitsi kahden viikon karanteeni ja suljettu yhteiskunta Suomessa ei houkutellut. Maaliskuun lopulla sirkustreenit laitettiin kuitenkin säppiin ja päätin matkata Suomeen, aavemaisen aution Arlandan ja Helsinki-vantaan kautta "kotikotiin" Hyvinkäälle. Reilun kuukauden ehdin viipyä ennen kuin komennus kuului takaisin Tukholmaan tekemään harjoittelujakso yläkoulussa. Yliopistojen etäopintosuositus oli yhä voimassa, mutta tästä huolimatta meidän tuli suorittaa harjoittelu, koska peruskouluthan olivat edelleen auki normaalisti. Tämä kertonee jotain Ruotsin koronapolitiikan ristiriitaisuudesta..?

Omat kaverini

Vaikka koronatartuntojen määrä on täällä huomattavasti Suomea korkeampi, tunnen vain harvoja, jotka ovat koronan sairastaneet. Itsekin olen taudilta säästynyt, vaikka viikottain olen lähikontaktissa lähemmäs sadan sirkusoppilaan kanssa ja liikuskelen kaupungilla normaaliin tapaan, tosin julkisten kulkuvälineiden käytön minimoiden. Lähipiirissäni asenteet rajoituksia kohtaan jakautuvat ääripäästä toiseen. Yksi kaveri ei suostu tapaamaan ketään sisätiloissa, ja ulkonakin on pidettävä kahden metrin etäisyys. Valtaosa kuitenkin suhtautuu huolettomasti koko pandemiaan. 

Maskit

Tukholman katukuvassa ei pahemmin maskeja näy. Tuskin valehtelen sanoessani, että yksi viidestäkymmenestä pitää maskia julkisilla paikoilla. Edes julkisissa liikennevälineissä ruuhka-aikaan kylki kyljessä matkustaessa ei suojainten määrä lisäänny. Suurin syy on varmasti se, ettei Ruotsin terveysviranomainen ole asettanut edes suositusta kasvomaskien käytölle. Tätä perustellaan sillä, että maskien käyttö "luo valheellista turvallisuuden tuntua, jonka seurauksena muita suosituksia, kuten oireilevan pysymistä kotona ja turvaetäisyyden säilyttämistä. On myös riskinä, että kasvomaskia kosketellaan ja siten tartunta leviää käsien kautta, enemmän kuin ilman kasvomaskin käyttöä" (suora lainaus ja käännös Ruotsin terveysviranomaisen sivuilta, folkhälsomyndigheten.se). Mielestäni todella heikkoja argumentteja, joille en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Ensinäkin, turvaetäisyydet eivät tätä nykyäkään säily, vaikka maskeja ei käytetä. Se on nähty täyteen ahdetuissa busseissa ja metroissa. Jos maskeja käytettäisiin näissä väenpaljouksissa, se tuskin ainakaan lisäisi viruksen leviämistä: ei hönkäiltäisi toisten niskaan tai yskittäisi päin naamaa, eivätkä sylkihiukkaset pääsisi lentelemään kosketuspinnoille ja sieltä käsien kautta suuhun. Toinen peruste kasvomaskin koskettelusta huvittaa myös kovasti. Jos koskettaa kasvomaskia, ei se johda suoraan tartunnan saamiseen. Parempi se kai on koskettaa kasvomaskia kuin paljaita kasvoja? Ihan maalaisjärjellä ajateltuna maskin pitäminen estää sormien tunkemisen suuhun ja nenään. Joten, Tegnell, missä viipyy maskisuositus?

Maskeista ei varmasti ole hyötyä silloin, kun niitä käytetään väärin. Juuri siinä täällä ollaan taitavia. Kerron esimerkkinä opintojeni laboratorio-oppitunnit. Yliopisto oli määrännyt maskipakon laboratorioihin, joten kaikkien tuli pitää maskia oppituntien ajan. Mutta suurin osa opiskelijoista tuli tyylikkäästi sisään ilman maskia, ja vasta kun olivat varanneet mikroskooppipaikan - ja todennäköisesti päästämään ilmoille muutama tuhat sylkihiukkasta ja hipelöimään kaikki mahdolliset kosketuspinnat, vasta sen jälkeen maski kaivettiin esiin repusta. Etenkin monen paljasjalkaisen tukholmalaisen kohdalla on tullut mietittyä, löytyykö korvien välistä aivot vai onko pää täytetty vanulla (tämä pohdinta on noussut esille monissakin yhteyksissä, mutta ei siitä sen enempää. Eikä saa yleistää, ei läheskään kaikki tukholmalaiset oo tyhmiä😆). Pari labraryhmäläistäni todistivat jälkimmäisen pitämällä maskia nätisti suun edessä, nenän kuitenkin törröttäessä maskin reunan yli. Yritin luoda moittivia katseita heitä kohti, mutta tuskin he tajusivat mistä mun mulkaisut johtuivat. Harvinaista ei ole sekään, että maski kiskaistaan sivuun, jotta saadaan vedettyä syvään henkeä, tai että suoja lasketaan kaulalle kun suuta tarvitaan esimerkiksi silmälasipidikkeeksi. Äly hoi!

Isänmaan puolesta?

Monesti olen keskusteluissa kritisoinut Ruotsin linjaa, joka tuntuu laittavan talouden ihmishenkien edelle. Yhdellä läheisellä ystävälläni tämä kritiikki tuntuu menevän pahasti tunteisiin ja kritiikkiä seuraa aina välitön ryöppy vasta-argumentteja ja Ruotsin kannan puolusteluja. Se on totta, että vasta jälkikäteen voidaan arvioida, mikä linja on ollut paras milläkin osa-alueella, mutta tartunta- ja kuolleisuusluvut eivät valehtele: Ruotsissa tartuntojen kokonaismäärä on 208 295 ja kuolleita 6406, Suomessa vastaavat luvut 20 747 ja 375. "No joo.. mutta Ruotsissa on kuitenkin tuplasti enemmän asukkaita kuin Suomessa", kuului ystäväni vasta-argumentti. Jälkikäteen hän tajusi itsekin puolustuksensa absurdiuden.  

Koronataksi ja merkityksetön tartunta

Ruotsi on pandemian kuluessa lisännyt testauskapasiteettiaan (mutta niin on tehnyt muutkin Pohjoismaat, joten se ei selitä lukujen poikkeavuutta). Jos epäilee itsellään koronaa, voi napata puhelimen kouraan ja tilata "koronataksin": lähetti kärrää kotiovelle tee-se-itse -testipaketin ja tulee myöhemmin noutamaan sen takaisin. (Hyi, ei kuulosta houkuttelevalta ajatukselta tehdä itse itselleen nieluviljelyä, saatika tunkea vanupuikkoa sieraimien kautta aivoihin 🤢). Jos epäilee sairastaneensa koronan, mutta ei oireiden alkaessa testauttanut itseään, voi hakeutua vasta-ainetestiin. Testiin pääsee matalalla kynnyksellä, käytännössä kuka vain. Kävin itsekin verikokeessa vasta-aineiden toivossa sairastettuani sitkeän flunssan, mutta tulos oli negatiivinen. Jo oireiden alkaessa kävin terveyskeskuspäivystyksessä, jotta saisin antibioottia mahdolliseen poskiontelontulehdukseen. Terveyskeskuksessa minut suljettiin yksin tyhjään huoneeseen, luonnollisesti pelkäsivät minulla olevan korona. Lääkäri saapui paikalle visiirin kanssa ja otti nieluviljelyn testatakseen oliko tulehdus bakteerin vai viruksen aiheuttama. Toivoin bakteeria, jotta antibiootti parantaisi... Selvisi kuitenkin, että tauti oli viruksen aiheuttama ja sain vain nenäsuihkeen. Lähdin terveyskeskuksesta ymmälläni. Mitä just tapahtui? Lääkäri totesi että mulla on jonkin viruksen aiheuttama tauti, mutta passitti minut kotiin jatkamaan elämään. Eikö se korona enää kiinostanutkaan, vai miksei virusta X haluttu identifioida...? Ehkä heillä oli joku mekanismi, jota en ymmärrä, mutta tuntuu hämmentävältä etteivät testanneet koronan varalta (mikä toki sopisi Ruotsin merkilliseen koronalinjaan...)

Mitä ON tehty?

Mitä Ruotsissa sitten on tehty tartuntojen ehkäisemiseksi? Ympäri Tukholmaa kauppojen ovissa, seinillä, lattioilla, mainostauluissa ja jopa kävelyteiden asfalteilla on tarroja ja julisteita muistuttamassa etäisyyden pitämisestä (not happening), käsihygieniasta ja oikeaoppisesta aivastamisesta. Kahviloissa ja ravintoloissa saa istua max 8 henkilöä yhdessä seurueessa, ja seurueiden välillä tulee olla yksi tyhjä pöytä. Yleisillä penkeillä, kirjastoissa ja opiskelutiloissa on teipattu joka toinen penkki pois käytöstä. Ryhmäliikuntatunneilla on rajattu määrä osallistujia ja kuntosaleilla tulee desinfioida käyttämänsä välineet (not happening). Ja kuten ylempänä sanoin, suurin osa yliopistoista on siirtynyt täysin etäopiskeluun, viimeisten rajoitusten myötä jopa liikuntatieteellinen, joka viimeiseen asti piti kynsin hampain kiinni käytännön kurssien tavanomaisesta toteutuksesta. Peruskoulut pyörivät tavalliseen tapaan, lukioissa vuorottelevat etä- ja lähiopetusviikot. Viime viikolla pääministeri vetosi ruotsalaisiin ankaralla puheella, jossa hän suorastaan käski pidättäytymään kuntosalille menemisestä, juhlien ja päivällisten järjestämisestä sekä kirjastoissa vierailemisesta.

Vaikka oon nyt pitkäsanaisesti ja satiirinomaisesti kritisoinut Ruotsin koronapelleilyä, en todellakaan aseta itselleni sädekehää päähän: tässä mä kirjoitan postausta kirjastossa istuen, aamutreenin kuntosalilla tehneenä. En siis oo yhtään sen kunnollisempi ihminen kuin muutkaan ruotsalaiset (paitsi että maskia osaan käyttää oikeaoppisesti😁). Mikäs täällä on ollessa, kun saa mennä ja tulla ilman miten tahtoo, hejsan hoppsan! 

Syksy käyntiin Tukholman syömishäiriöklinikalla

Vuosi vierähtänyt edellisestä postauksesta. En oo yksinkertaisesti jaksanut istua alas ja kirjoittaa, ajatukset on ollut täysi pyörremyrsky ja pitkäjänteistä keskittymistä vaativat hommat jotka ei koulun tai töiden suhteen ole välttämättömiä, on jäänyt miltei täysin sivuun. Paljon on ehtinyt tapahtua niin hyvässä kuin pahassa, mutta kaikesta en ehdi enkä aio tänne sepustaa. Nyt kuitenkin puoliksi pakotettuna voinut istahtaa ja uhrata aikaa myös "hyödyttömille" asioille. Tässä siis pieni kurkistus mun ja mörököllin lähimenneisyyteen ja -tulevaisuuteen, varsågoda!

Oon ollut kirjoilla Tukholman syömishäiriöklinikalla eli SCÄ:llä noin puolitoista vuotta. Pääsin hoidon piiriin vasta vuoden odottelun jälkeen pitkien jonojen vuoksi. Alkuun keskustelin psykologin kanssa noin kerran viikossa, kunnes hän jäi sairaslomalle ja jäin ilman hoitajaa. Olin oikeastaan helpottunut, koska koin kyseisen psykologin todella epäammattimaiseksi eikä meillä synkannyt yhtään. Mutta se onkin ihan oma tarinansa, ehkä kerron siitä joskus toiste. Sitten iski koronakriisi, lähdin Suomeen ja sinnitelin koko kevään täysin ilman hoitokontaktia. Kevät ja kesä ei muutenkaan tuonut tullessaan pelkkää valoa ja aurinkoa vaan vähintään yhtä paljon vaikeuksia ja paskaa. Tietysti reagoin syömisten ja liikkumisten sääntelyllä, mikä johti loivaan mutta tuhoisaan alamäkeen. Otin kesällä kontaktia psykiatriini ja hän käski olemaan yhteydessä kun palaan takaisin Ruotsiin, jotta voisimme jatkaa hoitoa tarvittavalla intensiteetillä. Olin ajautunut taas syvemmälle mörököllin luomaan spiraaliin, josta halusin nyt pois. Psykiatri oli jo kauan väläytellyt ajatusta SCÄ:n päiväyksiköstä Idunista, mutta olin aina tyrmännyt koko vaihtoehdon. En halunnut lykätä opintojani tai laittaa sirkusohjauksia sivuun, se ei ollut vaihtoehto. Nyt pandemiatilanteen myötä opiskelu siirtyi pitkälti etäopetukseen, joten opintojen suorittaminen olisi mahdollista fyysisesti toisaalla. Se ei siis olisi enää (teko)syy hoidon aloittamisen välttelyyn. Lisäksi paikan päällä tulisi olla vain päiväsaikaan, joten sirkusohjauksetkin onnistuisivat. 

Päätin ottaa haasteen vastaan ja hypätä tuntemattomaan. Sain paikan Idunista heti seuraavalla viikolla ajatuksen lämmittelystä. Loppuviikko ennen hoitojakson alkua oli raskas ja sekava. Nyt olisi viimeinen hetki toteuttaa vanhoja rutiineja, viimeinen hetki syödä vähemmän, viimeinen mahdollisuus liikkua liikaa. Näin teinkin mörököllin soimatessa siitä, että olen liian terve ansaitakseni hoitopaikan. En missään nimessä saisi alkaa tsempata nyt ennen hoidon alkua, mitä jos mä onnistunkin ja paranen kahdessa päivässä? Täysin surrealistinen ajatus, mutta silti annoin sille vallan ohjata mun valintoja. Positiivista oli kuitenkin se, että olin päättänyt antaa hoitojaksolle mahdollisuuden. Päättänyt, että tuosta maanantaista tulisi käännekohta ja mörökölli jäisi kakkoseksi.

Koitti maanantai 21. syyskuuta ja jakson aloitus Idunissa aamuyhdeksältä. Tietysti mörökölli halusi vedellä naruista vielä kerran ennen tuomiollista tapaamista ja nipisti aamupalan siltä päivältä. Tapasin ryhmäni Idunin olohuoneessa, meitä oli kuusi naista 18-40 ikävuoden välillä. Eri kokoisia, eri näköisiä, eri taustoista tulevia kuntoutujia. Idunissa hoito perustuu täysin omaan motivaatioon, jos ei seuraa suunnitelmaa tai muuten saastuttaa paranemismyönteisen ilmapiirin, ei hoitoa voi tässä muodossa jatkaa. Idun koostuu kahdeksasta kolmen viikon intervallista. Periaatteena on yksi viikko Idunissa arkisin klo 9-15, minkä jälkeen kaksi viikkoa kotona opittua omatoimiseen arkeen soveltaen. Kotiviikoillakin toki ollaan yhteydessä Iduniin tarpeen mukaan kerran tai useammin viikon aikana. Idun-päivinä syödään klinikalla aamupäivän välipala, lounas ulkona yhteistyöravintoloissa ja iltapäivän välipala klinikalla. Lisäksi tavataan omaa henkilökohtaista terapeuttia ja osallistutaan erilaisiin ryhmäaktiviteetteihin: viikko-ohjelmassa on muiden muassa rentoutumista, itsearviointia, taideterapiaa, fysioterapiaa ja ongelmanratkaisua. Oman terapeutin kanssa sovitaan ateria- ja liikuntasuunnitelmista, seurataan painoa ja käsitellään vaikeiden tilanteiden herättämiä tunteita ja etsitään ratkaisuja niihin. Ryhmässä on kahdeksan paikkaa ja osallistujat voivat olla vasta hoitojaksonsa aloittaneita tai jo pidemmällä prosessissaan.

Ensimmäinen viikko oli rankka. Haastoin itseäni monella tasolla ja kokeilin asioita, joita en ollut tehnyt vuosiin. Söin esimerkiksi ravintolassa pastan, mitä en ole tehnyt yli kuuteen vuoteen. 

Ehkä haastavinta ryhmämuotoisessa hoidossa on alituinen itsensä vertailu toisiin. Varsinkin kun ryhmä koostuu häiriintyneen syömiskäyttäytymisen kanssa taistelevista yksilöistä, on vertailu melkoisen petollista: on vaikea tietää, mikä on normaalia, kun kaikkien käsitys normaalista on vääristynyt. Oma kasvatukseni ja kokemukseni syömishäiriöhoidosta on asettanut raamit, joiden mukaan lautanen tulee syödä tyhjäksi. Mua miltei raivostuttaa ihmiset, jotka jättävät ruokaa lautaselle. Lautanen kuuluu syödä tyhjäksi toisaalta koska se kuuluu tapoihin ja toisaalta koska ruokaa hyvää ei pidä heittää pois. Ekana päivänä kaikki muut jätti syömättä käytännössä puolet annoksistaan, mikä musta oli hämmentävää, kun kaikilla kuitenkin lienee tähtäimessä mörököllin rökittäminen. Hyvien tapojen ja ekologisen periaatteen lisäksi tuo syömishäiriö mukaan myös kolmannen aspektin: jos muut jättää ruokaa lautaselle, tarkoittaa se että mä oon syönyt enemmän - eniten. Eli mä oon läski. Mä tein väärin. Mä lihon, muut ei. Mä oon epäonnistunut ja heikko. Mulla ei oo itsekuria. Muut on parempia, mä oon huono. Toisaalta tiedän totuuden olevan toinen. Se olin minä, joka teki oikein. Muut teki väärin. Mä olin vahvempi, mä laitoin mörököllille jauhot suuhun. Muut antautui sen sätkynukeiksi. Niin tai näin, olin tosi hämmentynyt. Asetelma mun päässä oli minä vastaan muut. Jättikö ne syömättä siksi, että mä tuntisin itseni huonommaksi? Saiko ne kicksit siitä, kun mä söin enemmän ja ne jäi kaloreita voitolle? Olinko mä liian terve tähän hoitoon kun pystyin syömään lautaseni tyhjäksi?

Otin asian puheeksi yhdessä ryhmäaktiviteetissa, koska se jäi pyörimään mun päähän koko päiväksi ja sai mut skeptiseksi koko hoidon suhteen. Jos jo eka päivä on näin triggeröivä ja ryhmän motivaatio parantua on nolla, voiko tästä seurata muuta kuin harmia? Muut otti asian ihan hyvin ja puhuimme läpi ajatuksiamme. Yksi sanoi ettei häneen kannata verrata, koska hän ei somaattisista syistä pysty syömään suuria - tai siis normaaleja - ruokamääriä. Osa sanoi olevansa niin syvällä omassa taistelussaan ruokailuhetkissä, etteivät he kiinnitä huomiota siihen paljonko muut syövät tai eivät syö. Tätä en kuitenkaan täysin osta, ja olen edelleen sitä mieltä että syömishäiriöhoidossa tulee syödä lautanen tyhjäksi ja piste. Muuten se on täyttä hoitajien ja ennen kaikkea itsensä kusettamista. Keskustelu tuntui kuitenkin jollain tavalla vapauttavan ryhmämme ilmapiiriä ja kohentaa yleistä motivaatiota. Kannattaa siis nostaa kissa pöydälle, se on kaikkien oikeus ja etu. Opin kuitenkin tästä, että parhaan saan parhaan hyödyn tästä jaksosta itselleni, jos yritän keskittyä vain itseeni ja sulkea muiden tekemiset pois mun jo ihan tarpeeksi laajalta stressivyöhykkeeltä. Siispä silmälaput ohimoille ja eteenpäin!

Ensimmäinen Idun-intervalli on nyt takana ja seitsemän vielä edessä. Tuntuu pitkältä ajalta, mutta kun otetaan huomioon ongelman syvyys ja ne kymmenen kiloa, jotka on kerättävänä painotavoitteen alarajaan, on puoli vuotta ehkä jopa säälittävän lyhyt aika. Sitä paitsi tuntuu, että aloitan nyt toisen intervallin taas nollapisteestä ikävän poskiontelosairastelun ja siitä seuranneen rajoittuneen syömisen takia. Kenties mörökölli vetäisi viimeisen ässänsä hihasta ja sai mut maagisesti sairastumaan, jotta sais taas kontrollin mun syömisistä? Tai sitten tää oli kehon tapa ilmoittaa, että nyt on hiljennettävä vauhtia ja jäädä sänkyyn lepäämään ylenmääräisen treenaamisen sijasta. Kuka tietää? 

Oon kuitenkin supertoiveikas tämän hoitomuodon suhteen. Koin ensimmäisellä viikolla monia itseni ylittämisen hetkiä ja tunsin jo muutaman päivän jälkeen olevani energisempi. Ihan loogista sinänsä, kun olin saanut sisääni enemmän energiaa. Ekan Idun-viikon keskiviikkona treenien ohjauksen jälkeen kirjoitin puhelimeni muistiinpanoihin ilosta pakahtuen näin: "känslan i dagens träning: jag skulle ha velat krama alla, jag älskar livet!" Tollaista tunnetta en muista kokeneeni piiiiiitkään aikaan. Elämä on ollut niin kauan harmaata suorittamista kuin jaksan muistaa. Tuo tunneryöppy toi toivoa siitä, että ehkä väreiltään rikkaampi elämä on mullekin mahdollista, ehkä kaikki ei oo vielä menetetty. 

Kiva jos pääsit tänne asti. Katsotaan, aktivoidunko blogini kanssa enemmänkin, mutta en halua ottaa asiasta mitään painetta. Jos sulla kuitenkin on joku toive tai idea, mistä haluaisit mun kirjoittavan, niin saa tulla kertomaan esim kommenttikentässä, Instagramissa tai Facebookissa! 

Vi hörs, ta hand om er! ❤️