Kevättä ilmassa ja aivot ylikierroksilla

Aivan ihana kevätsää kauniissa Tukholmassa. Treenaan hyvän ystäväni Lisan kanssa pariakrobatiaa Karolinska institutenin vehreällä nurmikolla paljain jaloin, hihattomissa paidoissa. Vårkänslor, kevättä ilmassa, ihanaa!

Kello alkaa lähestyä neljää. Laskuri mun pään sisällä käynnistyy. Tunnin päästä mun pitää olla kotona syömässä, muuten menee liian myöhäiseksi ja joudun skippaamaan joko päivällisen tai iltapalan, aterioiden välillä kun pitää olla tarpeeksi taukoa, jotta on ok syödä. Toisaalta haluaisin jäädä Lisan kanssa treenaamaan ja makoilemaan kevätauringon lämpöön. Mutta ei, mulla on nälkä. Ja Mun pitää ehtiä kotiin, ennen kuin päivällisen aikaikkuna umpeutuu. Ja haluan syödä kotona, en muualla, koska niin en oo etukäteen suunnitellut. Mut mitä jos jäisinkin Lisan seuraksi? Koska sitä mä oikeasti haluan. Samalla skippaisin päivällisen ja voisin paremmalla omatunnolla syödä iltapalan. Eieieiei, ei noin saa ajatella. Mun pitää syödä, muuten lihakset ei saa ravintoa ja ne ei ainakaan kasva, ja treeni menee hukkaan.

Monelta lähtee seuraava bussi? Missä on lähin bussipysäkki? Vai kävelenkö seuraavalle pysäkille jotta saan lisää askeleita mittariin? Ei, mulla on ihan tarpeeks askelia ja niitä tulee kumminkin. Okei, seuraava bussi lähtee neljäätoista yli. Istunko koko matkan Slussenille pienen lenkin ajavassa bussissa vai vaihdanko Odenplanilla tunnelbananiin säästääkseni viisi minuuttia. Päätään säästää nuo kullanarvoiset minuutit ja vaihdan maanalaiseen. Viiden pysäkkivälin matkalla Slussenille alan kartoittaa Nackaan lähtevien bussien aikatauluja. Melkein kotipihaan asti ajava bussi lähtee ikävästi samalla kellonlyömällä kun saavun Slussenille, seuraavaa saa odottaa vartin. Odotanko, vai otanko aikaisemman bussin, jolla pääsen kymmenen minuutin kävelymatkan päässä olevaan kauppakeskukseen, Nacka Forumiin? Olisin todennäköisesti kaksi minuuttia aikaisemmin kotona ja plussana tulisi lisäaskelia. 

Ei hemmetti, tajusin että kotoota on hillo loppu (laitan sitä maissikakkujen päälle). Jos otan bussin Forumiin, voin käydä siellä Hemköpissä, joka on suhteellisen edullinen ja jonne mulla on bonuskortti. Toisaalta se maksaa aikaa ja olisin myöhemmin kotona verrattuna toiseen bussiin. Jos taasen ottaisin sen, olisin toki tovin verran aiemmin kotona, mutta joutuisin pikkulähikaupassa maksamaan hillopurkista viisi kruunua enemmän enkä edes saisi bonusta! Pihi-minä dominoi ja saa mut hyppäämään kauppakeskusbussiin. 

Bussista pois hypätessäni kurkkaan toiveikkaana, josko viereiseltä pysäkiltä lähtisi bussi kotipihaa kohti. Tällä kertaa tuuri on mun puolella; parin minuutin päästä lähtee bussi kotiin päin, ja se on ajallisesti kaikista vaihtoehdoista parhain. Kyllä mä selviän tän päivällisen ilman hilloa. Menetetyt askeleet tosin jäävät soimaamaan omaatuntoa... Köröttelen naurettavat neljä minuuttia kotipysäkille. Laiturilla on toinen bussi, joten kuski pysäyttää ja päästää meidät ulos kymmenen metriä tavallista taaempana - lähempänä lähikaupan ovea. Päätän sallia itselleni näiden metrien ja voitettujan sekuntien kunniaksi käydä tuossa kalliissa, bonuksettomassa marketissa hakemassa hillopurkin. Pihi-minä huutaa ja moittii kun maksan 23 kruunua hillopurkista, josta tavallisesti maksan 18. Mutta säästinpähän muutaman minuutin matkalla Karolinska institutenista Jarlabergiin, ja ehdin syödä päivällisen. 

Ei hemmetti muuten, tajuan että keitetyt kananmunat ovat loppu. Ja siitä saa alkunsa samankaltainen ajatusketju kymmenen minuutin kananmunien keittämisestä tai keittämättä jättämisestä...

Miksi mun pitää ajatella näin jäykästi, rutiinien mukaisesti ja monen mutkan kautta? Yhtä hyvin olisin voinut rauhassa istua bussimatkan Slussenille ja Slussenilta bussilla lähikaupan kautta kotiin. Okei, olisin ehkä ollut kymmenen minuuttia myöhemmin kotona, mutta olisin säästynyt turhalta stressiltä, yliajattelulta ja tuplamäärästä kulkuneuvoja...

Jätin tekstit yhteen pötköön tauottamatta sitä kuvilla, ihan vain siksi jos joku mielummin skrollaa ohi sekopäisen, ylikierroksilla käyvän mieleni ajatuskulun. Hatunnosto kuitenkin jos jaksoit lukea alusta loppuun, arvostan!

Mutta nyt päästän ihan jokaisen ihailemaan Tukholmassa näkyviä kevään merkkejä!

Luomisen tuskaa

Loppukevät ot sirkusesitysten kulta-aikaa. Nuorisosirkusten kevätnäytökset, Open Staget, koulujen kevätjuhlat, tilauskeikat, alkukesän sirkusfestarit... esiintymismahdollisuuksia löytyy miltei rajattomasti! Yleensä nautin uuden luomisesta. Minusta on ihana kehitellä uusia trapetsi- ja notkeuskoreografioita musiikkia monipuolisesti hyödyntäen, maistella uusia temppuja ja pyöritellä niistä erilaisia sarjoja. Joukkuevoimistelukoreografioiden luominen ja etenkin niiden opettaminen eteenpäin oli toinen intohimoni: nähdä oma kädenjälki jonkun muun, kokonaisen joukkueen tulkitsemana, sanoinkuvaamaton tunne.

Itsenäisyysjuhla 2015

Tänä keväänä koreoiden tekeminen on kuitenkin ollut aikamoisen tuskan takana, ja vielä on paljon urakkaa edessä. Kuuden ohjattavan sirkusryhmän esitysten kasaaminen, oma tanssitrapetsinumero, pariakroesitys hyvän ystäväni Lisan kanssa, jumppakoreografiat kouluun ja ryhmäliikuntasuunnitelmat mahdolliseen tulevaan kesätyöhön.

Kaksi jälkimmäistä eivät tuota suuria vaikeuksia. Jumppatunnin kasaaminen helpompaa ja sanoisinko konkreettisempaa: etsit ja tikutat biisit, valitset liikkeet tietyissä määrin rajoitetusta liikevalikoimasta ja toistomäärät tunnin tavoitteiden mukaisesti. Sulla on ikään kuin valmis matemaattinen kaava, jonka mukaan edetä. Pieniä persoonallisia, musiikin inspiroimia variointeja voi lisätä mausteeksi, mutta käytännössä tietty katto on rajana.

Mitä tulee sirkusnumeron luomiseen, Mikko Harjun upeita lyriikoita lainaten, taivas ei oo rajana. Ainoa rajoitus on oma mielikuvitus, joka sekin lienee ääretön.

Nobel juhlan efterfest 2018

Suurin haaste on tanssitrapetsinumero Hakasirkuksen Open Stageen. Biisivalinta mulla on ollut selvä jo itse kappaleen julkaisusta asti, se jymähti kertaheitolla luihin ja ytimiin. Ideoistakaan ei ole pulaa; välillä Tukholman kaduilla kävellessäni päähäni voi pälkähtää idea, jonka haluan mahdollisesti ynnätä numerooni. Temputkin numerooni olen pääpiirteittäin päättänyt.

Hakafestarit 2017

Missä siis on ongelma?

Se lienee korvien välissä. Toisinaan suunniteltuani liikesarjoja numerooni, pitkän luomisen tuskan jälkeen päädyn hylkäämään ne liian helppoina, tylsinä ja mitäänsanomattomina. Aloin jo epäröidä biisivalintaanikin: mitä jos se ei kosketakaan muita, jos katsojat eivät arvosta sitä, ja sen takia asennoituvat numerooni epäluuloisesti.

Olen nähnyt paljon upeita esityksiä, yllättynyt monien sirkuslaisten taidoista ja vaikuttunut teknisesti vaikeista tempuista.  Olen tottakai aidosti iloinen muiden kehityksestä ja taidoiksi, mutta jostain syystä tunnen itseni jollakin tavalla uhatuksi - vaikka itse kyseiset temput osaisinkin. Miksi? Mitä se on multa pois, jos muut on taitavia? Onko mun esityksen arvo muka kiinni siitä, mitä muiden esitykset pitää sisällään? Yksi syy lienee se, että mun mielikuvitus ja luovuus on hakoteillä tällä hetkellä, en saa ajatuksiani järjestykseen, enkä saa täten koreografioistani tarpeeksi kekseliäitä ja monipuolisia, joten koen velvollisuudekseni kompensoida kokemaani artistiuden puutetta näyttävillä tempuilla. Ja kun näen muiden esityksissä sekä kekseliäitä elementtejä että vaikuttavia temppuja, koen itseni ja koreografiani riittämättömäksi.

Hakafestarit 2017

Miksi asetan itselleni niin kovat paineet esitysten suhteen? Koreografioiden tekeminen ja esiintyminen ei ole ammattini, teen sitä omaksi ilokseni ja koska se tuntuu hyvältä. Opiskelu, työt, treenistä ja syömisistä stressaaminen, huonon itsetunnon kanssa kamppailu, väsymys ja muut elämääni tällä hetkellä kuormittavat stressitekijät huomioiden ei voi olettaa, että saisin itsestäni irti sata prosenttia koreografioinnin suhteen. Yritän asennoitua niin, että koreografia peilaa mun tämän hetkistä tilannetta ja voimavaroja. Se ei ehkä ole parasta, mitä musta voisi saada irti, mutta riittävän hyvä olosuhteisiin nähden. Varmasti jonakin päivänä, kun ajatusten sekasotku on kurissa, kun aika ja jaksaminen riittävät luomiseen ja mielikuvitus ei ole ylikierroksilla käyvien aivojen blokkaama, onnistun luomaan koreografian, johon voin itsekin olla aidosti tyytyväinen. On opittava elämään sen kanssa, minkä olosuhteet mahdollistavat. Ja yritettävä olla tyytyväinen siihen.

Syksy 2015

Ihanaa kevään alkua kaikille! Nähdään kenties Hakasirkuksen Open Stagella 27.4?