Syömishäiriö, mörökölli, syömisongelma, paska - miksi ikinä tuota kavalaa sairautta milloinkin kutsun - on tehnyt mun ajattelusta todella mustavalkoista. Ikään kuin olisi olemassa vain ääripää ja ääripää, ei mitään siitä välistä. Olen joko lihava tai laiha, muita vaihtoehtoja ei ole. Treenaan kunnolla tai en yhtään; ihan turhaa tehdä mitään viidentoista minuutin kässärihöntsää, kun voi yhtä hyvin treenata kunnolla tunnin. Syön paljon tai en yhtään; mitä järkeä syödä vain vähän, silloin jää kuitenkin vain nälkä, joka mua kalvaa jo valmiiksi. Ja jos syön palan kakkua, olen heti heikkotahtoinen ja huono ihminen.
Pitäisi aina muistaa, että mustan ja valkoisen välissä on myös harmaata!
Pelko kontrollin menettämisestä
Tämä ajatus on varmasti tuttu kaikille syömishäiriötä sairastaneille. Mä en sinänsä pelkää isompaa painolukemaa, koska tiedän että kroppani on ollut kaunis ja urheilullinen aiemminkin, kun paino on ollut korkeammalla. Mutta mä pelkään, että jos mun paino nousee kilon, niin se nousee vielä toisen ja kolmannen ja neljännen ja jatkaa nousua loputtomiin pysähtymättä ikinä mihinkään.
Sama pätee herkkuihin: jos syön yhden palan suklaata, en kuitenkaan pysty lopettamaan, vaan syön ja syön ja syön kunnes edessäni on kasa tyhjiä suklaalevyjen kuoria. Ei mulla ole niin koskaan oikeasti käynyt, ja tuskin tulisi käymäänkään tän itsekurin kanssa, mutta pelko on vaan niin käsittämättömän vahva.
Tämäkin pelko helpottaisi, jos ravitsemus olisi kunnossa: kroppa ei huutaisi alituiseen ruokaa, eikä tekisi mieli ahmia herkkuja.
Ei liikuntaa = ei ruokaa
Onneksi ajatteluni ei enää ole ihan noin kärjistettyä kuin otsikko, mutta kyllä liikunnan määrä vaikuttaa yhä siihen, kuinka paljon annan itselleni luvan syödä. Erityisesti kovan, tehokkaan treenin jälkeen pystyy syödä hyvällä omallatunnolla kuin oikea urheilija. Silloin tuntuu jotenkin konkreettisemmin siltä, että ravinto menee lihaksiin, kun niitä vielä polttelee. Mutta ihan yhtä tärkeää se ravinto olisi lepopäivinä, koska lihas kasvaa levossa, ja kehitys tapahtuu levossa. Mutta pelkkä lepohan ei riitä, vaan ravintoakin vaaditaan, muuten lihas syö itse itseään, vaikka kuinka lepäisikin. Ja kun energiansaanti jää liian vähäiseksi, lepopäivä ei kehitäkään, vaan taas ollaan lähtöpisteessä. Plus miinus nolla, treeni oli turhaa.
Minä ja muut -jako
Syömishäiriön mielestä minä itse olen jotenkin poikkeava muista siinä mielessä, miten mun kroppa toimii. Sen mukaan mua ei koske samat luonnonlait kuin muita. Mä en saa syödä herkkuja, muutan mä lihon heti kymmenen kiloa IRONISTA, SEHÄN ON MUN TAVOITE ITSEASIASSA 😅.
Mun pitää liikkua, jotta pysyn kunnossa, muut saa pitää lepopäiviä ja -viikkoja ilman, että niiden lihakset tai taidot katoaa. Jos mä pidän enemmän kuin kaksi lepopäivää, en varmaan osaa enää seistä käsillä ja mun vähäisetkin lihakset on mennyttä.
Mun pitää ansaita ruokani liikkumalla, muut saa syödä vapaasti myös lepopäivinä ja niin paljon herkkuja kuin ne haluaa. Mä en saa syödä jos mulla ei oo nälkä. Enkä saa syödä herkkuja paljoa, koska MUA ne lihottaa.
Pinttyneet tavat ja rutiinit
Vuosien aikana mulle on kertynyt mitä ihmeellisimpiä rutiineja, joista on vaikea poiketa, mikä hankaloittaa elämää välillä enemmän, välillä vähemmän. Yksi tällainen pinttymä mulla oli kauan ruoka-ajat: on tietty kellonaika, milloin saa ja kuuluu syödä. Tästä oon kuitenkin päässyt aika hyvin irti: nyt mun maailma ei kaadu jos syön lounaan puoli kahdeltatoista kahdentoista sijaan tai aamupalan seitsemältä, vaikka olisi muka pitänyt odottaa kahdeksaan.
Jotenkin kummallisesti kuitenkin mulla on iltapalan suhteen jäänyt tämä käytäntö päälle: ennen iltakahdeksaa ei saa syödä iltapalaa. Ihan järjetöntä, mutta se vaan on mun päässä jokin maaginen kellonaika, jota vaan ei saa alittaa. Ylittää kyllä saa jonkin verran, mutta kahteentoista mennessä pitää olla syötynä. Muuten pelkään, ettei mulla tule nälkä enää aamulla...
Tiettyihin ruokiin kehittyy helposti myös "riippuvuus": mä syön esimerkiksi aina aamulla (muun muassa) puuroa ja kasviksia, joita dippaan balsamicokastikkeeseen. Jos olen yötä jossain eikä näitä ole tarjolla, alkaa ahdistaa. Ja vaikka olisikin, en kehtaa toteuttaa tätä tapaani, koska se balsamicon dippailu ei ehkä oo ihan sitä mitä jokainen meistä tekee... Toki meillä kaikilla on omat tapamme, joita emme muiden seurassa tee... 😅 Mutta ne - tai niiden puuttuminen - eivät saisi rajoittaa elämää.
Rutiinien rikkominen tekee hyvää itse kullekin, ja nyt mulle tulee siihen mitä mainioin mahdollisuus kun muutan pois kotoa, pois Suomesta! Tuskin sieltä löytyy sitä samaa Alku ruis-auginonkukka -puuroa, jota mä oon monta vuotta aamuisin tottunut syömään..😁
Jos eilen, niin tänäänkin
Usein sanotaan, että pitäisi treenata ja syödä sen mukaan, miltä tuntuu, mutta mun kohdalla se ei ainakaan vielä vaan toimi niin.
Kuvitellaanpa, että olisin mielessäni tehnyt harjoitusohjelman, jonka mukaan treenaisin. Pari ekaa treenikertaa menisi todennäiköisesti ihan suunnitelmien mukaisesti uutuuden viehätyksessä. Jossain treenissä päätän, että nyt tällä kertaa teen vielä tähän lisäksi kolme viidentoista linkkarin sarjaa. Ihan okei, jos tuntuu että poweria, energiaa ja halua riittää, vai mitä? Mutta ei, mulla se ei jää tähän. Seuraavana treenipäivänä ajattelen, että tän treenin pitää olla vähintään yhtä hyvä ja rankka kuin edellisen, joten mun pitää taas tehdä ne linkkarit. Niinpä ne jäävät osaksi mun treeniohjelmaa. Ja tätä kierrettä jatkuisi, lisäilisin uusia liikkeitä enkä osaisi luopua vanhoista, kunnes mun mielessä oleva treeniohjelma venyisi niin pitkäksi, että se ei enää tuottaisi muuta kuin harmia. Ja lisäksi en osaisi pitää treenimääriä järkevinä, vaan kävisin salilla ja lenkillä aina "varmuuden vuoksi" vähän useammin - tämä polttaisi liikaa energiaa ja söisi pikkuhiljaa mun lihakset.
Sama pätee ruokailuun, mutta käänteisesti: jos eilen en syönyt illalla pähkinöitä, en mä voi niitä tänäänkään syödä, muuten oon huonompi kuin eilen. Ja taas ruokamäärä vähenisi ja vähenisi, kunnes energiansaanti olisi olematon.
Tämän takia mulla on tän kesän ollut
Hyvinkään Elixiriltä ihana Personal Trainer, mun entinen käsilläseisontaohjaaja Laura, joka on tehnyt mulle treenisuunnitelman ja ateriarungon, johon voin aina tukeutua, kun on huonoja päiviä. Treenisuunnitelmassa on maksimimäärä liikuntaa, mitä voin harrastaa, jos haluan kehittyä, ja ennen kaikkea toipua.
Kaikille tällainen suunnitelmallisuus ei sovi, mutta jos mä yrittäisin treenata ja syödä täysin oman "suunnitelmani" mukaan, kaikki menisi taas överiksi ja elämä olisi täys kaaos. Laura on tän kesän ollut hartia, johon tarvittaessa tukeutua, ja hän on aina muistuttanut faktoista, kun mörökölli alkaa kyseenalaistamaan mun "liian vähäistä treenaamista". Kiitos siis Lauralle, tän pohjan avulla mun on hyvä jatkossa tehdä suunnitelmia itselleni, ja nyt tiedän, että ne kannattaa oikeasti tehdä paperille!
Osta vain jos tarvitset oikeasti
Oon pienestä pitäen ollut tarkka tyttö rahan suhteen. tarkan markan tyttö, niin kuin äiti aina sanoo. En halua käyttää rahoja "turhuuksiin", joita en tarvitse tai ole mielestäni ansainnut. Eikä tämä säästeliäisyys ja huoli koske vain omia säästöjäni, vaan mulle tulee aina älyttömän huono omatunto siitäkin, jos mun vanhemmat ostaa mulle jotakin, tai pyydän heiltä rahaa ruokaan. Ainoa ratkaisu on siis olla käyttämättä rahaa ollenkaan, tai ainakin mahdollisimman vähän.
Mun pihiyteni yhdistettynä syömisongelmiin ei ole suotuisa yhdistelmä. Ongelmia tulee erityisesti silloin, jos mulla on tullut tuokailuissa pitkä väli, ja pitäisi mennä kauppaan ostamaan syötävää; kiertelen kaupassa helposti puolikin tuntia unelmoiden kaikista mahdollisista pähkintöistä, rahkoista ja jogurttirusinoista, haluaisin ne kaikki! En osaa päättää mitä otan, ja pitkän pohdinnan jälkeen päädyn todennäköisesti siihen, etten ota mitään. Koska enhän mä tarvitse, mä vain haluaisin. Ja silloin ostaminen ei ole sallittua.
Mustavalkoisuus on aika hyvä sana kuvaamaan mun ajatuksia. Aina on joko-tai, kaikki tai ei mitään, täydellinen tai surkea, hyvä tai huono.
Nyt siis rajoja rikkomaan ja etsimään sitä harmaata, jota mustan ja valkoisen rajalla on!
- Sonja
