Eilen päivällisen syönnin jälkeen mulle tuli tosi huono olo. Ajattelin sen johtuvan siitä, että olin syönyt itseni niin ähkyyn ja vatsa tuntui epämukavan täydeltä. Tuttu olo, mutta se menee yleensä tunnissa-parissa ohi, kun nälkä herää ja alkaa taas tehdä mieli ruokaa. Tällä kertaa näin ei käynyt, vaan jo ruoan ajattelu sai voimaan pahoin, mikä on mulle toooooodella epätyypillistä: tavallisesti mulla on kokoajan pieni piilevä nälkä, joka johtaa siihen, että ruoka vallitsee kevyesti yli puolia mun ajatuksista. Eli mun kohdalla, jos ruoan ajattelu kuvottaa, jokin on luultavasti pielessä.
Ajattelin että kevyt liikunta ja kehonhuolto helpottaisivat tilannetta, kun ruoka lähtisi sulamaan vähän tehokkaammi, joten pyöräilin salille venyttelemään ja rullailemaan. Mutta olo vain paheni. Pelkäsin, ettei mulle ikinä enää tuu nälkä, johon mulla on vuosien saatossa kehkeytynyt melkoinen viha-rakkaussuhde.
Mun onneksi äiti oli mukana salilla, ja patisti lähtemään kotiin, kun mainitsin huonosta olosta. Luojan kiitos en tällä kertaa ollut yksin, koska silloin mörökölli olisi voinut ottaa vallan haltuunsa ja pistää mut "turhan" (= mörököllilogiikalla jos ei kuluta tarpeeksi, se on turhaa) kehonhuollon sijaan tekemään "hyödyllisempää" hikijumppaa, jonka avulla olisin voinut saavuttaa tuon paljonpuhutun nälän ja täten taas ollut edes jollain tasolla oikeutettu syömään.
Kiitos siis äidin läsnäolon, etten ehtinyt näitä sairaita ajatuksia silloin pyörittelemään, vaan tein oikean päätöksen ja lähdin kotiin lepäämään.
Kotiin kävellessäni olin ihan omassa kuplassani, äidin sanoin jossakin tajunnan rajamailla. Keskityin vain siihen, etten kaatuisi maahan oksentamaan. En tosin uskonut, että jälkimmäinen onnistuisi, kun olin sitä nelisen vuotta sitten pahimpina aikoina harrastanut äärimmäisenä kalorinpostokeinona. Nyt kun oksentaminen oli jo kaukaista menneisyyttä enkä olisi mistään hinnasta tehnyt sitä vapaaehtoisesti, ajattelin, että musta oli tullut immuuni oksentamiselle. Ettei kroppa enää ainakaan ilman pään lupaa suostuisi luopumaan ravinnosta yläteitse. Ja päältä siihen ei ikinä enää myönnytystä tule, koska oksentaminen on sairasta, ja sillä teen vain ja ainoastaan hallaa itselleni.
Mua oksetti, ja pelkäsin ettei paha olo lähde mihinkään, koska en enää vain yksinkertaisesti kykenisi oksentamaan.
Onneksi mun kroppa on kuitenkin yhtä viisas kuin kenen tahansa muunkin ihmisen, vaikka päällä onkin oma menonsa, ja onneksi mua koskee ihan samat luonnonlait kun ketä tahansa muuta ihmistä. Ei munkaan kroppa tarvitse lupaa oksentamiseen aivoilta, vaan tarpeeksi ankaran pöpön iskiessä mun keho laittaa mut tekemään, mitä on tehtävä.
Useampaan otteeseen ämpäriä ja vessanpönttöä syleiltyäni olo helpotti ja sain vihdoin nukutuksi.
Mörökölli laittaa mut ajattelemaan tosi mustavalkoisesti, ja väittää, ettei muhun päde samat fysiologiset faktat kuin muihin ihmisiin: muut voi syödä suklaata ilman että ne lihoo, mutta mä en. Muut voi liikkua rennosti ja etukäteen suunnittelematta, mutta mä en koska muuten mun taidot ja tekniikka katoaa ja paino nousee. Ja eilispäivään liittyen: muiden kropat voi ja osaa toimia ilman aivojen käskyä, mutta mun pitää olla tietoinen kaikesta mitä mun kropassa tapahtuu, ja hallita tietoisesti kaikkea sen toimintaa.
Mustavalkoista, yksinkertaistettua ja täyttä puppua, mutta silti osa mun alitajuisten ajatusten kiertokulkua. Onneksi nyt edes yksi näistä väittämistä tuli kantapään kautta todistettua vääräksi: mun keho kyllä tietää mitä tehdä,vaikkei se saisikaan tietoista käskyä aivoilta tai hyväksyntää mörökölliltä.
Ihmiskroppa on käsittämättömän viisas. Sitä pitää vaan muistaa ja uskaltaa kuunnella ilman, että yrittää itse kontrolloida kaikkea!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti