Syömishäiriö + hammassärky ≠ hyvä juttu

Viime viikon puolivälistä asti taistelin päivä päivältä yltyvän hammassäryn kanssa. Keskiviikkona, kun viisaudenhammasta alkoi oudosti kutittelemaan, aavistin jo mitä on tulossa, koska kävin saman homman läpi parisen vuotta sitten. Aluksi tosiaan viisaudenhampaan tienoilla alkoi inhottava pieni kutina, joka parissa päivässä eteni kirvelyn kautta sietämättömään särkyyn ja vihlontaan. Pureskelu teki kipeää, jopa vedenjuonti oli tuskallista. 600mg Buranaa ei vaikuttanut kipuun mitenkään, eikä edes tujumpi Panacod; se vain sai mut pökerryksiin ja väsytti niin että otin torkut jokaisen tabletin jälkeen. No, ainakin hetkeksi pääsi karkuun särkyä panacodhuurteisiin päiväuniin...

Kolme hammaslääkärireissua tuli tehtyä neljän päivän sisällä, kaksi julkisella ja yksi yksityisellä. Ensimmäinen käynti oli yhtä tyhjän kanssa. Oli kuulemma ihan normaalia, että ien punoittaa ja särkee. Sain V-pen antibiootin, mutta kehoittivat alkuun koittaa pärjätä buranalla. Seuraavana päivänä kipu oli mökkireissulla jo yltynyt niin sietämättömäksi, että oli pakko turvautua yksityisen hammaslääkärin hoitoon. Tämä osaava lääkäri tyrmäsi heti minulle määrätynlääkkeen; on kuulemma yleinen virhe määrätä V-pen viisurikipuun, se kun ei todellakaan ole riittävä eivätkä sen vaikutukset edes kohdistu haluttuun paikkaan. Tältä lääkäriltä sain uuden tehokkaamman antibiootin, Panacodia ja topakan käskyn mennä heti maanantaina vaatimaan asianmukaista hoitoa, joka tässä tapauksessa olisi hampaanpoisto.

Sain ajan särkypäivystykseen puolilta päivin. Lääkäri napsaisi pidemmittä puheitta oikean yläviisaudenhampaan pois, ja tunsin jo kuinka kipu helpottaisi. Poisto ei sattunut tippaakaan suhteessa siihen järjettömään särkyyn mikä mulla oli valmiiksi. Puudutuspiikit tietysti on tällaiselle piikkikammoiselle aina pelottavia, mutta siinä särkykuplassa tekee ihan mitä vaan tuon kuplan poksauttamiseksi. Ja kuuluihan siitä mukava rutina korvassa kun hammasta voimalla väännettiin juurineen irti.

Kotona verenvuoto haavasta ei meinannut loppua millään, vaikka olin purrut lääkärin ohjeen mukaisesti sideharsotaitosta puolisen tuntia, ja vaihtanut vielä uuteen. Löysin itseni epätoivoisena surffailemassa netin keskustelupalstoilla etsimässä apua. Yksi vinkki tuli useasti esiin, mutta pidin sitä vähän hasardina: neuvottiin laittamaan kylmällä vedellä kostutettu teepussi vuotavaan kohtaan ja pitämään siellä pari minuuttia. Skeptisenä kaivon kaapista pussin mustaa teetä, huljuttelin kylmässä vedessä ja sulloin pussukan poskeeni. Ja - simsalabim - verenvuoto loppui kuin seinään. Vaikutus perustuu ilmeisesti teessä oleviin tanniineihin, jotka supistavat verisuonia, mikä vähentää tulehdusta ja turvotusta.

Jos siis kamppailet tyrehtymättömän verenvuodon kanssa, suosittelen satasella kokeilemaan tätä vanhan kansan teepussikikkaa!

Mutta siis, tämä ylipitkän sairaskertomuksen jälkeen tekstin varsinaiseen pointtiin.

Kun tuntuu, että suu on tulessa jatkuvasti ja poskea jomottaa, ei tosiaankaan tee mieli tunkea suuhun yhtään mitään,VAIKKA OLISIKIN POHJATON NÄLKÄ KUTEN MINULLA AINA. Viikonloppu meni ruokailun suhteen lähinnä mössölinjalla, kun pureskelu pahensi särkyä entisestään. En millään saanut syötyä sitä määrää, mikä mun olisi pitänyt, ja siitäkös mörökölli ilahtui.

Kun kiikkuu psyykkisen terveyden stabiiliuden kannalta painon alarajoilla, tällainen lyhytkin jakso reilusti miinuskaloreilla vaikuttaa ajatustenkulkuun huomattavasti. Ajatukseni alkoivat palata samaan noidankehään kuin pahimpina aikoina: olen syönyt liikaa, en ole liikkunut tarpeeksi, olen heikkotahtoinen ja lihon kohta kun syön niin paljon. Vaikka todellisuudessa syömiseni oli minimaalista. Hassua, jos syö muutaman päivän vähemmän kuin normaalisti, alkaa tuntua siltä että on syönyt enemmän kuin saisi.

Mikä tahansa somaattinen sairaus voi olla syömishäiriöstä toipuvalle kompastuskivi. Mörökölli poimii kaikki mahdollisuudet petkuttaakseen ja hyödyntää kaikki mahdolliset tekosyyt syömättömyyteen. Jos sairastuu flunssaan, poskiontelontulehdukseen tai kuume nousee, tarjoaa mörökölli vain kahta vaihtoehtoa: jatkaa syömistä ja liikkumista samalla tavalla kuin terveenäkin, tai vaihtoehtoisesti vähentää liikkumista (jos on ihan pakko, jos vaikka lääkäri on määrännyt liikuntakiellon) ja samalla vähentää syömistä reippaalla kädellä, vaikka oikeasti ruoka uppoaisikin enemmän kuin hyvin.

Molemmat vaihtoehdot ovat väärin. Ne johtavat vain tuhoisiin seurauksiin.

Ensinnäkin, kun kehossa on tulehdustila tai flunssa, kroppa tarvitsee energiaa parantumiseen. Jos energiansaannin evää tai kuluttaa kaiken pois liikkumalla, keho joutuu käyttämään ravintona itseään. Se syö kovaan tahtiin niitä olemattomia lihaksia mitä vielä on jäljellä, kun muualtakaan ei ole energiaa saatavilla. Ja mitäs siitä seuraa mun tavoittelemalle lihaskasvulle? No, tyhmäkin tajuaa. Se ottaa takapakkia, ja taas ollaan lähtöpisteessä, pahimmassa tapauksessa miinuksen puolella. Ja taas täytyy aloittaa alusta ruoan lappaminen, ennen kuin voi saada treenistä mitään hyötyä.

Muistetaan siis (minä etupäässä) syödä silloinkin, kun treenit on tauolla. Mitään kauheaa ei tule tapahtumaan, paitsi jos EI syö. Täytyy pitää ne omat tavoitteet mielessä ja miettiä mikä on oikeesti tärkeetä.

Olen mielestäni hyvässä tilanteessa sen suhteen, että tunnistan mörököllin aikaansaamat ajatuskierteet ja osaan pohtia niitä objektiivisesti. Vielä muutama vuosi sitten näin ei ollut, olisin pitänyt ajatuksia ihan ominani ja kapinoinut kaikkea muuta vastaan totellakseni mörököllin ohjeistuksia. Ja tiedän hyvin mistä myrkylliset ajatuskierteet johtuvat; kroppa saatika aivot eivät ole saaneet tarpeeksi energiaa, keho on aliravitsemustilassa, jolloin syömishäiriöajatukset vievät alaa omilta järkiperäisemmiltä ajatuksilta.

Kun tiedostaa tämän, on helpompi lähteä korjaamaan tilannetta.

Eilen hampaanpoiston jälkeen ja säryn helpttoessa illalla tunsin, kuinka mun kroppa huusi ruokaa. Niinpä mä söin, söin paljon, enemmän kuin mörökölli olisi halunnut. Iltapalan päälle kittasin pähkinöitä ja rusinoita ja hunajalusikallisia niin kauan kuin tunsin tarvitsevani lisää energiaa. Ja ihan tietentahtoen juuri noita naposteltavia, joista mörökölli ei tykkää, koska niissä muka on liikaa rasvaa ja sokeria. Aamulla sama juttu; kun tunsin ettei perusaamupala riittänyt, söin päälle rusinoita ja kuivattuja taateleita ja hunajalusikallisia. Näytin sille, että mä määrään. Mä otan takasin sen, mitä viikonloppuna menetin, koska en halua liukua enää alamäkeen.

Nyt olo on tasapainoisempi, ja oon valmis taas taistelemaan eteenpäin, palaamaan turvallisiin mutta terveellisempiin (=ravintosisällöltään suurempiin) ruokailutottumuksiin.

Suunta vain ylöspäin, hitaasti mutta varmasti.


Jos aiemmat pohdintani mörököllistä aka syömishäiriöstä kiinnostaa, tässä linkkejä aiempiin postauksiin:
Mikä on oikeesti tärkeetä?
Paino ei kerro mitään.
Mikä mua pelottaa bloggaamisessa?
Olen ihminen, en syömishäiriö.
Ei se miltä näyttää, vaan se mihin pystyy.

Ei se miltä näyttää, vaan se mihin pystyy.

Meidän keho on ihmeellinen. Se mahdollistaa liikkumisen ja vaikka minkälaisen urheilun ja huippusuoritukset. Ihmisen kroppa on äärimmäisen adaptiivinen, minkä vuoksi sen muokkaamisen niin motorisesti kuin ulkonäöllisesti on mahdollista. Se mahdollistaa kaiken erilaisen urheilun ja venyy uskomattomiin huippusuorituksiin.

Mä arvostan sitä, jos joku on taitava käyttämään kehoaan: tekemään erilaisia temppuja, hallitsemaan jalkapalloa käsittämättömällä tavalla tai hyppäämään korkeutta yli oman pituutensa. Mun silmissä vähemmän arvoa saa kropan ulkonäön takia nähty vaiva. Mua ei kiinnosta muhkeat hauikset ja sixpackit, jos ne on vaan koristeita. Mä en oo myöskään ikinä ihannoinut laihuutta, mikä on vähän ristiriitaista tän sairauden kanssa. Toki oman ihannekropan (mun tapauksessa se on terve, urheilullinen ja lihaksikas, muttei täysin rasvaton) omaavia on mukava katsoa, sitä en kiellä, mutta ennemmin mä katson voimistelunäytöstä tai lätkämatsia kuin fitnesskisoja. Usein urheilullinen, sopusuhtainen kroppa tulee sivutuotteena, kun treenaa lajia mitä rakastaa EIKÄ SYÖ LIIAN VÄHÄN KULUTUKSEEN NÄHDEN, KOSKA SILLON NIITÄ LIHAKSIA EI TULE.

Musta tärkeämpää on se, mitä mä pystyn mun kropalla tekemään, kuin se, miltä se näyttää. Ennemmin mä haluan osata seistä käsillä, tehdä räjähtäviä flikkejä ja voltteja, hypätä korkealle, oppia uusia trapetsitemppuja ja vetää kymmenen leukaa kuin tyytyä vähempään ja keskittyä siihen, ettei vyötäröön tule yhtäkään senttiä lisää.

Kuitenkin mörökölli välillä kolkuttelee olkapäälle ja moittii mua siitä, kuinka mun paino on noussut puoli kiloa, ja kuinka mä siksi oon huono ihminen. Mitä väliä jollain vaa'an osoittamalla numerosarjalla oikeasti on, jos mä sen kasvaessa pystyn kehittämään itseäni ja taitojani?

Oon jo monta vuotta elänyt kauhun tasapainossa painon nousun kanssa; joskus annan sen nousta puoli kiloa, ehkä kilon, ja voin olla iloinenkin siitä, mutta viikon sisällä pimeä alitajuntani on pitänyt huolen siitä, että se on palannut takaisin lähtöpisteeseen. Kuinka turhauttavaa!

Usein jaksoina, joina syön paremmin, huomaan kuinka treenikin alkaa kulkea, erilaiset käsilläseisontapressit ja räjähtävämmät liikkeet alkavat onnistua ja leuat tulevat kevyemmin. Ja voi että mikä fiilis se onkaan! Mutta aina se mörökölli tulee ja pilaa kaiken, ja taas ollaan takaisin nollassa. Miksen mä pysty vastustamaan sitä? Miksi mä aina annan sen evätä mun kehityksen?

Harrastin muutama vuosi takaperin kaksi vuotta akrobatiavoimistelua. Ensimmäisellä tunnilla melkein heitin hanskat tiskiin joukkueen suhteen; jo alkulämmittelyn käsilläseisontaosuuksien jälkeen olin aivan puhki. Ajattelin, että en mä voi koskaan saada muuta joukkuetta kiinni. Kuitenkin syksyn kuluessa kehityin ihan valtavasti etenkin käsilläseisonnassa: alkuun en päässyt edes tasaponnistuksella käsilläseisontaan ja hädin tuskin sain räpiköityä pari askelta käsinseisonnassa, kun loppusyksystä kävelin helposti puoli salia käsilläni ja pääsin tasaponnistuksella korokkeellekin käsinseisontaan, mikä vielä puoli vuotta takaperin olisi tuntunut utopistiselta ajatukselta.

Tuo oli syksy 2015, syömisen ja painon kannalta paras syksyni. Sain tarpeeksi ravintoa kehittyäkseni. Mutta, pian mörökölli hiipi piilostaan ja mitätöi ruoan vaikutuksen kehitykseeni. Ei se ruoka mitään oo auttanut, nyt kun paino nousee niin sun on vaan entistä vaikeampi oppia uutta kun et jaksa enää kannatella itseäsi. Tiesin että toi ei todellakaan pidä paikkaansa, mutta jotenkin vaan mun pimeä alitajunta osti ajatuksen, ja siitä alkoi alamäki.

Painossa näkyi hidas mutta selkeä laskutrendi, vuoden aikana se hilautui salakavalasti viisi kiloa alemmalle tasolle. No mutta nythän mä jaksaisin nostaa itseäni paremmin ja olisi paljon helpompi tehdä vaikka flikki! Ei, se ei mennytkään niin. Kroppa söi mun lihaksia, kun ei muuten saanut ravintoa riittämään. Räjähtävyys ei kehittynyt mihinkään, eikä liiemmin voimakaan, koska ei kehollani ollut resursseja sellaiseen. Ainoa, mikä edisti kehitystäni, oli tekniikka, jonka harjoittelu ja omaksuminen ei vaadi ihan niin paljoa energiaa. Mutta flikit ja voltit olivat - ja ovat vieläkin samasta syystä - kaukaisia haaveita. Katsoin vierestä, kun muu joukkue oppi uusia voltteja ja yhä uudet oppivat flikin. Minä junnasin paikallaan flikin kanssa, johon mulla ei riittänyt räjähtävyys eikä ponnistusvoima. Valmentajat lohduttelivat ja selittivät sitä sillä, että mulla on pitkät raajat, eikä flikki sen takia oo mulle helppo liike. Totta joo, on ihan fysiologinen fakta, että mitä pidemmät raajat, sen vaikeampi flikki on ja sitä parempaa tekniikka se vaatii. Mutta sekin oli vaan tekosyy, millä yritin itseäni tyynnytellä; joukkueessa oli ihan yhtä pitkiä voimistelijoita kuin itsekin oli. Tiesin mistä kehittymättömyyteni johtuu, mutten uskaltanut tehdä asialle mitään.

Kahden vuoden harrastamisen jälkeen lopetin akrobatiavoimistelun joukkueessa, osin turhautumiseni takia, osin siksi että huomasin olevani ihan poikki jo ennen kuin treeni alkoi.

Eikö nää melkein hukkaan heitetyt kaksi vuotta (EI HARJOITTELU OIKEASTI HUKKAAN MENNYT, OPIN HURJASTI UUTTA JA SAIN EVÄITÄ OMAAN HARJOITTELUUN, MUTTA EN PYSTY HYÖDYNTÄMÄÄN NIITÄ ENNEN KUIN KROPPANI ON VALMIS ANTAMAAN ENERGIAA RÄJÄHTÄVYYDEN KEHITTÄMISEEN) opettaneet mulle mitään? Miksen mä oo vieläkään antanut itseni syödä treeniin nähden tarpeeksi? Koska mörököllille on tärkeämpää, että pysyn sille sopivassa painossa. Mutta onko se mulle tärkeämpää? No ei, helvetti soikoon! Mä haluan oppia uutta, mä haluan kehittää mun nopeutta ja räjähtävyyttä, haluan oppia flikin, perhosen, bäkkärin, haluan että mulla on samat mahdollisuudet kehittyä kuin muillakin! Haluan heittää mörököllin helvettiin ja päästä nauttimaan kehityksestä liikunnan saralla.

Tässä samassa tilanteessa junnaaminen pistää miettimään, mitä mä oikeasti elämässä pidän tärkeänä. Miksi mä pidän kynsin ja hampain kiinni tästä sairaudesta, vaikka se ei anna mulle mitään hyvää? Miksi mä katson vierestä, kun muut kehittyy ja menee eteenpäin, kun mulla olisi mahdollisuus ihan samaan?

Pitää jatkossa sitkeästi muistuttaa itseäni siitä, mitä mä oikeasti haluan. Ja painolukeman suureneminen tai ruoka eivät ole mörköjä, vaan päinvastoin, ne edesauttavat mun kehitystä lajissani. Ehkä pitää aina palata tähän tekstiin kun huomaan, että syöminen ja painolukema alkaa ahdistaa..

Muistakaa kaikki tehdä mitä rakastatte ja nauttia siitä täysillä!

- Sonja♡

Olen ihminen, en syömishäiriö.

Nyt kun vihdoin olen tullut täysin julkisesti "ulos kaapista" syömishäiriön kanssa, ja monet asiasta ennen tietämättömät tutut ja ystävätkin mahdollisesti lukevat tätä, haluan tehdä muutaman asian selväksi.

Te, jotka ette olleet tietoisia syömishäiriöstä ennen kuin aloin kirjoittamaan tätä blogia, älkää muuttako suhtautumistanne minua kohtaan millään tavalla. Olen se ihan sama Sonja, jonka tunsitte vielä kuukausi sitten. En halua sääliä, en minkäänlaista erityiskohtelua keneltäkään. Mä en ole syömishäiriö, joka vaatii erityistä huomiota, varomista tai paapomista. Mä olen ihminen, joka tarvitsee ystäviä, läheisyyttä, rentoa läpänheittoa ja rakkautta.

Mä en ole tyhmä. Enkä pikkulapsi. Mulle ei tarvitse kertoa juurta jaksaen, kuinka ihmisen täytyy syödä ja kuinka keho tarvitsee rasvaa ja sokeria. Ei siksi etteikö se olisi totta, vaan koska MÄ TIEDÄN. Tiedän mitä mun pitäisi syödä, tiedän että on terveydelle haitallista olla aliravitsemustilassa, tiedän että lihas ei kasva jos ei lepää ja syö tarpeeksi. En ole typerä, mun ajatusmaailmani on vain vääristynyt enkä meinaa saada tiettyjä muureja ajatuksissani kaadettua, vaikka mulla on kaikki faktat ja avaimet hallussani. En siis ole älyltäni millään tavalla vajaa, pikemminkin päinvastoin.

Eräs ihana opettajani, jonka kanssa keskustelin lukioaikana luottamuksellisesti ongelmistani, sanoi kerran osuvasti: "Sä olet liian fiksu, syömishäiriö on fiksujen ja tunnollisten tyyppien sairaus". Ja se on ihan totta. Oon imenyt muun muassa mediasta ja terveystiedon oppikirjoista tietoja, sääntöjä ja ohjeita terveellisiin elämäntapoihin. Ja kilttinä tyttönä tietysti totellut niitä, ja alkanut selvittää itse yhä vain lisää ja lisää ravintoarvoihin ja terveelliseen elämään liittyen, lopputulemana se, että tiedän asiasta kaiken ja yritän orjallisesti noudattaa noita kultaakin kalliimmaksi markkinoituja ohjeita ilman minkäänlaista jouston varaa.

Vaikka itse syönkin "yltiöterveellisesti" (mikä ei ole terveellistä sekään), mä en yritä saada ketään muuta herkuttomiin ruokailutottumuksiin. En halveksi ketään siitä, että hän syö herkkuja. Enkä todellakaan ahdistu siitä, jos joku syö herkkuja mun seurassa. Sen sijaan mua häiritsee, jos huomaan, että mun läsnä ollessa joku tietoisesti yrittää vältellä herkkujen ja muiden mun listalta ulkopuolisten ruoka-aineiden nauttimista. Olen tottunut kyseisenlaisiin tilanteisiin, ja yritänkin aina sanoa, että mun paikalla ollessa voi syödä herkkuja, vaikka mä en niitä söisikään. Kuitenkin usein kommenttini vain sivuutetaan ja sama rata jatkuu. SYÖKÄÄ SIIS IHMISET HERKKUJA JOS MIELI TEKEE, MÄ EN SIITÄ AHDISTU TAI OTA NOKKIINI.

Nyt kun tiedät että kamppailen syömishäiriön kanssa, mietit varmaan, saanko mä hoitoa. Tarviinko apua? Pitäiskö sun kysellä useammin mun kuulumisia? Kyllä, minulla on hoitotaho ja kontakteja, joilta saan apua. Ei, sun ei velvollisuudentunnosta tarvitse varmistella mun kuntoa sen enempää kuin normaalitilanteessakaan. Puhun kuitenkin mielelläni huolistani jos vain on tarve, mutta en halua että syömishäiriö värittää mun koko elämää ja kanssakäyntiä ystävien kanssa. Ja jos sua kiinnostaa syömishäiriö ja sen mukana tuomat ajatukset, valotan kyllä enemmän kuin mielelläni. Haluan lisätä ymmärrystä syömishäiriöistä, koska sitä ei todellakaan ole tarpeeksi.

Jos haluat olla avuksi, voit kertoa että sulle voi tarvittaessa tulla puhumaan.  Se ei auta, jos väkisin yrittää apua tyrkyttää. Mä tulen, jos on tarve. Ja olenkin superkiitollinen niille kaikille ystäville, joille voin tilanteen tullen uskoutua, olette kultaakin kalliimpia!

Jos itse kamppailet syömisongelmien, liikuntasuhteen tai minkä tahansa asiaan liittyvän kanssa, muhun saa rohkeasti ottaa yhteyttä. Olen enemmän kuin mielelläni vertaistukena. annan ja otan vastaan vinkkejä toipumiseen. On siistiä, mutta niin surullista huomata, että joku ymmärtää mun ajatuksia täysin. 

Take care,

- Sonja

Täytetyt herkkusienet ja tomaatit grillissä

Mukava mökkiviikonloppu poikäystävän mökillä takana, pientä vesihiihtohaaveria lukuun ottamatta. Nyt olen kotiutunut, poikaystävä lähtenyt takaisin inttiin ja mulla vapaapäivä aikaa ikävöidä kotona... Yritän aina järjestää mahdollisimman paljon tekemistä itselleni, jotta jää vähemmän aikaa a) ikävälle ja b) paskojen ajatusten pyörittelylle. Välillä kuitenkin pitää kohdata todellisuus, ja siihen tämä blogi on mainoa väline. Ajatukset selkiytyy, kun näkee ne tekstinä näytöllä ihan konkreettisesti.

Tänään ohjelmassa oli viikoittainen loikkatreeni, makoilua auringossa, keittiössä ja grillin edessä hääräilyä, pomppimista SuperParkissa ja laatuaikaa (=rupattelua ja sängyllä makoilua) parhaan kaverin kanssa. Tässä postauksessa ajattelin jakaa keittiöpuolen puuhiani, joille minulla harvemmin liikenee töiltä, treeniltä, kavereilta ja reissuilta aikaa. Ja toisaalta uskallusta, oon niin jumiutunut syömään samoja ruokia päivästä toiseen. Mä todella nautin ruoanlaitosta ja uusien asioiden kokeilemisesta, joten pitää yrittää potkia itseäni useammin perseelle ja suunnata keittiöön ruoanlaittohommiin.

Kävin treenin jälkeen kaupassa hakemassa aineksia, ja vielä kaupan hyllyillä kierrellessäni arvoin eri reseptien välillä ja yritin päätyä johonkin lopputulokseen. Kyllä, olen tosi huono suunnittelemaan - tai oikeammin päättämään mitään etukäteen. Jätän päätökset aina viimeiseen mahdolliseen hetkeen, ja mikäli mahdollista, ulkoistan ne kaikkein mieluiten muille...

Tänään halusin kokeilla jotain ihan uutta, joten päätin haastaa itseni ja tarttua grillipihteihin. Grilliin päätyi pitkän pohdinnan ja muutaman mielenmuutoksen jälkeen tuorejuustotäytteisiä herkkusieniä ja kananmuna-raejuustotäytteisiä tomaatteja. Lisukkeena tarjosin coucous -mössöä ja salaattia. 

Pidemmittä puheitta ohjeisiin!

Tuorejuustotäytteiset herkkusienet

8 isoa herkkusientä

1pkt tuorejuustoa (itse käytin Philadelphia Active 7% -tuorejuustoa)

ruohosipulia

1/2tl valkosipulijauhetta

1tl suolaa

Koverra sienien jalat ja sisälmykset varovasti pois lusikalla.

Pilko jalat pieniksi kuutioiksi. Sekoita kuutiot, tuorejuusto, silputtu ruohosipuli, valkosipulijauhe ja suola keskenään tasaiseksi mössöksi.

Täytä herkkusienet mössöllä. Ota huomioon, että sienet hieman kutistuvat grillatessa, joten niitä ei kannata täyttää yli reunojen!

Grillaa sieniä pienellä liekillä 5-10 minuuttia.

Kananmuna-raejuustotäytteiset tomaatit

4 isoa tomaattia

1,5 dl raejuustoa

2 kananmunaa

ruohosipulia

1tl suolaa

ripaus mustapippuria

Leikkaa tomaattien lakit irti ja koverra sisälmykset pois lusikalla. Itse laitoin sisälmykset takaisin tomaattien sisään kananmunaseoksen mukana, mutta jälkiviisaana jättäisin ne pois, koska täytteestä tuli liian vetistä.

Sekoita raejuusto, kananmuna, ruohosipuli, suola ja mustapippuri keskenään.

Täytä tomaatit seoksella ja grillaa 10-15 minuuttia pienellä liekillä tai paista uunissa 200°C noin 20 minuuttia. 

Hyvää oli, mutta suosittelen täytettyihin tomaatteihin ostamaan kaupasta pihvitomaatteja, koska ne ovat kestävämpiä eivätkä hajoa käsiin, kuten minun tomaateilleni pääsi käymään... 

Etenkin herkkusieniä voin suositella erittäin lämpimästä, maku ja mausteet olivat täysin kohdallaan. Saivat kehuja koemaistajaltakin!

Nauttikaa kesästä, ruoasta ja auringosta!💛

- Sonja♡

Mikä mua pelottaa bloggaamisessa?

Olen aiemminkin parisen vuotta taaksepäin pitänyt omaa blogia pystyssä, säännöllisen epäsäännöllisesti. Tuolloin blogin kirjoittaminen oli tosin ihan pinnallista, joten siinä mielessä tän Kadonneen jäljillä -blogin kirjoittaminen on ihan uutta mulle: nyt on tarkoitus mennä pintaa syvemmälle.

Miksen aikaisemmin halunnut aloittaa blogin kirjoittamista syömishäiriöstä? Syyt siihen ovat vaihdelleet vuosien saatossa ääripäästä ääripäähän.

Syömishäiriön alkuvaiheilla luin muutamien syömishäiriötä sairastavien blogeja, jotka olivat enemmän tai vähemmän parantumismyönteisiä. Blogin kirjoittajat olivat kaikki käyneet tosi pohjalla sekä psyykkisen että somaattisen kuntonsa puolesta; BMI:n maaginen 17,5 raja (josta kirjoitin toissapäiväisessä postauksessani Paino ei kerro mitään.) oli alitettu ihan reilulla kädellä. Ajattelin, että koska mun BMI ei ollut nyt eikä ollut koskaan ollutkaan tasolla 13, mä en ansaitsisis kirjoittaa blogia. Tai ainakaan ketään ei kiinnostaisi. En mä ollut mikään "taitava" tai "onnistunut" anorektikko. 

Toisaalta ehkä ihan hyvä, etten tuolloin vielä alkanut blogia kirjoittamaan, kun ajatusmaailmani oli noin kieroutunut, enkä itse sitä edes tiedostanut. Todennäköisesti kirjottaminen olisi vain antanut mulle motivaatiota "kehittää taitojani", jotta blogini olisi muka-kiinnostavampi.

Toinen asia mitä taannoin pelkäsin blogin aloittamisessa, kuulostaa näin jälkikäteen aivan järjettömän tyhmältä. Ihan oikeesti ihan sairaalta, aivan helvetin sekopäiseltä. Mä en nimittäin halunnut aloittaa blogia, koska pelkäsin parantuvani. Kyllä vain. Ajattelin, että jos aloitan kirjoittamaan blogia paranemismielessä, paranemiseni tapahtuisi kuin pikakelauksella ja jo muutaman postauksen jälkeen olisin terve. Sehän olisi siistiä, jos se menisi noin, mutta ei, se ei oo todellisuutta. 

Miksi mä sitten en halunnut parantua silloin? Koska mörökölli kuiski korvaani, että en ollut vielä sairastanut tarpeeksi kauan, en ollut käynyt tarpeeksi pohjalla. Mulla ei ollut lupaa parantua vielä. En ollut vielä saavuttanut mörököllin asettamaa tavoitetta JOTA EI TODELLISUUDESSA OLE, SILLE EI RIITÄ MIKÄÄN, EI MIKÄÄN.

On lohduttavaa huomata, että noi ajatukset eivät enää sovi mun tän päiväiseen ajatusmaailmaan. Olen siis tullut ainakin pieniä askeleita eteenpäin. 

Tällä hetkellä mun epäröintini blogin suhteen on täysin toista luokkaa, oikeastaan ihan vastakohta aiemmalle pelolleni. Mikä mua tällä hetkellä pelottaa eniten on se, että mä en parane bloggaamisen takia. Pelkään, että blogin kirjoittaminen leimaa mut syömishäiriöiseksi, anorektikoksi HYI ETTÄ MÄ VIHAAN NOITA MOLEMPIA TERMEJÄ, enkä pääse siitä leimasta irti, ja jään taas vaan junnaamaan tähän paikoilleni, ikuisena syömishäiriöisenä. 

Muistutan kuitenkin itseäni aina tarvittaessa, että kirjoitan tätä blogia siksi, että haluan tuoda syömishäiriöt avoimesti esille, ne eivät ole tabu ja niistä pitää voida puhua ihan yhtälailla kuin mistä tahansa muusta sairaudesta. Ja ennen kaikkea siksi, että haluan itse parantua, näyttää esimerkkiä muille, että tästä PASKASTA voi päästä eroon. 

Jos luet tätä blogia, älä lue sitä sen takia, että haluat nähdä millaista on syömishäiriötä sairastavan elämä. Koska mä en aio olla ikuisesti syömishäiriöinen. Lue tätä sen takia, että haluat seurata mun irtaantumista syömishäiriöstä, kuulla mun pohdintoja siitä, ja joku päivä toivottavasti seurata mun tervettä elämää ilman syömishäiriötä.

Jonain päivänä mä vielä korkkaan skumppapullon sen kunniaksi, että
syömishäiriö on kadonnut mun elämästä🍾

Jos kiinnostaa mun aiemmat pohdinnat syömishäiriöstä, alla linkkejä joita kannattaa kokeilla:
Paino ei kerro mitään.
Mikä on oikeesti tärkeetä?
Kuka mä luulen olevani?

Protskupitoiset banaaniletut

Mulle on syömishäiriön myötä kehkeytynyt omia pinttyneitä rutiineita syömisen ja ruokailujen suhteen (voin tehdä niistä joskus oman postauksen). Tykkään kuitenkin kokeilla kaikenlaista uutta, vaikka mörökölli ei siitä tykkääkään. Rakastan ruoanlaittoa, ja nimenomaan ennemmin ruoanlaittoa kuin leipomista. Kyllä mä välillä leivonkin, mutta mieluummin valitsen jonkun reseptin missä ei tarvitse vatkata ja vaivata ja alustaa, se ei oo mun juttu.

Eilen illalla pikkusisko halusi paistaa lettuja mun kanssa, mutta tulisi vasta yhdeksältä kotiin. Iltapala pitää syödä kahdeksalta, et sä voi, kuului päästä, mutta mä päätin tehdä niin kuin OIKEESTI halusin, eli viettää aikaa rakkaan bitchpikkusiskonkin kanssa, vielä kun kotona asuu. Siskoni halusi tavallisia, voissa paistettuja letttuja, mä käytin mun takuuvarmaa banaanilettujen reseptiä.

Ai miksi en syönyt niitä samoja lettuja kuin siskoni? Siihen on kaksi syytä, toinen niistä on mörököllin sanelema: 1) niissä on valkoisia vehnäjauhoja ja voita eli ne on epäterveellisiä, niistä ei oo hyötyä . Banaaniletut on "hyödyllisempiä" koska niissä on runsaammin proteiinia. 2) Ihan valehtelematta voin sanoa, että mä oikeesti tykkään enemmän banaanilettujen mausta, kuin normaalien valkoisten vehnälettujen.

Joten no, oliko toi valinta nyt oikea, sitä voi pohtia monelta kantilta. Tää hyödyllisyysajattelu on mulle liiankin tyypillistä; kaiken mitä syön tai mitä ylipäätään teen pitää olla jollakin tapaa hyödyllistä, että se on tekemisen tai syömisen arvoista. Tiedän, että mun pitäisi päästä eroon tosta ajatuskierteestä, se ei vie mihinkään ja rajoittaa elämää. 

Mutta kuten sanottu, mä myös ihan oikeasti tykkään enemmän banaaniletuista.

Haluan jakaa tän varmasti monelle tutun ohjeen vähän mun muuntelemana myös teille, joten lukekaa, kokeilkaa ja nauttikaa.

Proteiinirikkaat banaaniletut

1 kananmuna, 2 kananmunan valkuaista

1 (mielellään ruskeahko) banaani

mausteita maun mukaan, itse käytän vaniljasokeria ja kardemummaa

Vatkaa kananmunan ja valkuaisten rakenne hyvin rikki, lisää banaani ja soseuta sauvasekoittimessa tai blenderissä. 

Paista lettupannulla öljyssä molemmin puolin kauniin ruskeaksi.

Nauti sellaisenaan tai tuoreiden marjojen ja raejuuston kera!

Paino ei kerro mitään.

"Potilaan paino on vähintään 15% alle pituuden mukaisen keskipainon tai BMI on alle 17,5kg/m²" (www.kaypahoito.fi)

Että yksi virke voikin pistää vihaksi. Ylläoleva lause on poimittu ICD-10 tautiluokituksen mukaisesta anoreksia nervosan eli laihuushäiriön diagnostisista kriteereistä. 

Jos ei täytä kyseistä kriteeriä, ei siis voi saada diagnoosia anoreksiasta, vaan tällöin sairaus luokitellaan "epätyypilliseksi syömishäiriöksi", jota ei terveydenhuollossa todellakaan oteta yhtään niin vakavasti kuin sitä "oikeaa" laihuushäiriötä. Miksi turhaan tarjota hoitoa, jos ei kerran ole hengenvaaraa ja somaattinen kunto vaikuttaa hyvältä?

Omalla kokemuksellani voin osoittaa tämän ikävän ilmiön olevan ihan oikeasti osa terveydenhuollon todellisuutta. Kasiluokan syksyllä äitini huolestui mun niukemmasta syömisestä, lisääntyneestä mielenkiinnosta ruoanlaittoon. pakonomaiseksi tavaksi muuttuneista juoksulenkeistä ja siitä, että koin itseni lihavaksi. Otimme asian puheeksi, ja huomasin jo tuolloin itsekin että jokin oli vialla, koska mielialani oli jatkuvasti ärtyisä, ajattelin vain ruokaa enkä jaksanut nähdä juurikaan kavereita saati kuunnella heidän juttujaan koulussa. Kaikki vaan ärsytti. Päädyimme siihen, että menin tapaamaan koulumme terveydenhoitajaa. 

kesä 2014

Ensialkuun terkkari punnitsi mut. Paino oli normaalitasolla, hän sanoi minun olevan oikein sopusuhtainen. Ai että se särähti korvaan. Olisin halunnut kuulla olevani edes hoikka. Hän kyseli kuulumisiani ja ajatuksiani, ja lopulta hän antoi ei-niin-kiireellisen lähetteen koulupsykologille.

Psykologi oli ensimmäinen ulkopuolinen ihminen jolle avauduin kunnolla ajatuksistani ja ahdistuksestani. Muistan kuinka itkin, tuntui niin helpottavalta päästä jakamaan tämä paska jonkun ammattilaisen kanssa, halusin apua.

Mutta, parin päivän päästä äiti sai soitin psykologilta, joka totesi: "Hyvä että Sonja käy täällä juttelemassa, kun tämä ei ole vielä syömishäiriöksi edennyt." Nuo sanat kuultuani pöyristyin täysin. Psykologi oli täysin mitätöinyt mun huolet ja kokemani ongelmat. Mitä helvettiä tää on jos ei tää kerran ole vielä syömishäiriö? Mitä mun pitää tehdä että mut otetaan tosissaan, että saan apua? No, jatkoin psykologilla käymistä, mutta en kokenut saavani käynneistä mitään irti. "Yritä vaan syödä normaalisti niistä synttärijuhlista huolimatta" ja "Liikkuminen on ihan terveellistä" ja "Sä oot onneksi vielä normaalipainon puolella" eivät olleet ihan sellaisia ohjeita, mitä syömishäiriöön sairastuvan nuoren tarvitsisi saada. Eivätkä ne turhanpäiväiset piirustustehtävät auttaneet paskaakaan. En mä sen enempää paperille mitään avainasioita projisoinut, kuin mitä mä epätoivoisesti yritin sanoin kertoa.

Puoli vuotta kului, ahdistus jatkui, eristäydyin kavereista, olin yksin välitunneilla ja vapaa-ajalla, söin parhaimmillaan kaksi kertaa päivässä, joskus vain pelkän omenan, treenasin neljä kertaa viikossa joukkuevoimistelua ja kävin joka päivä lenkillä. Aluksi juoksemassa, mutta ajan kuluessa lenkit muuttuivat kävelytahtisiksi, kun kroppa ei enää jaksanut edes hölkätä. Pää silti pakotti juoksemaan pieniä pyrähdyksiä itku kurkussa, verenmaku suussa ja kyynelet silmissä. Vanhemmat seurasivat huolestuneena vierestä, mutta mä sulkeuduin omiin oloihini enkä halunnut puhua asiasta.

 Viimeinen tikki oli, kun kasiluokan kevään TET:in jälkeen tulin kotiin, enkä jaksanut lähteä treeneihin, mutta itkien pakotin itseni lenkille. Tuolloin äiti ei enää pystynyt katsoa vierestä, vaan varasi minulle ajan yksityiselle lääkärille. 

syksy 2015, mun "tervein" vuosi

No, koitti päivä jona oli määrä mennä tapaamaan lääkäriä. Suhtauduin käyntiin suht leppoisasti, koska eihän mulla mitään ongelmaa ollut, psykologikin sanoi niin. Ja mun kaverit on paljon laihempia kuin minä, niitten sinne lääkäriin pitäis mennä, ei mun.

Alkuun lääkäri punnitsi mut. Paino oli laskenut viitisen kiloa, ei se paljoa mun mielestä ollut, ja sitä paitsi sehän oli melkein normaalipainon puolella, ehkä kilon vain alle. Painosta lääkäri ei sanonut vielä mitään, vaan kyseli kuulumisiani ja huoliani. Kerroin ajatuksenjuoksustani ja äitikin kertoi oman näkemyksensä tilanteesta. Vaikka painoni tosiaan oli vain vähän sen maagisen 17,5 BMI:n rajan alapuolella, osasi lääkäri laske yksi yhteen ja määräsi minut suoraa päätä sairaalaan päivystykseen. Käsky tuli aika järkytyksenä, en mä ihan tällaista ollut odottanut. Nyt jälkikäteen kiitän sydämeni pohjasta tätä lääkäriä, joka näki äidin huolen ja ymmärsi tilanteen todellisen vakavuuden. 

Sairaalassa vietin kaksi viikkoa vuodepotilaana lastenosastolla, minkä jälkeen olenkin saanut kiitettävää hoitoa julkisen terveydenhuollon puolelta. 

En ole koskaan ollut niin alipainoinen, että kuka tahansa olisi voinut sanoa mun sairastavan anoreksiaa. Oon kuullut paljon kommentteja, joko suoraan tai lukenut rivien välistä, että "oho, en olis arvannut että sulla on syömishäiriö!" Ennen nämä kommentit tuntuivat musertavilta, musta tuntui että mun pitäis laihduttaa siihen asti että kuka tahansa näkisi sen, niin että luut törröttäisivät poskista ja jalat olisivat kuin heinäsirkalla. Tänä päivänä mieleni on jo stabiilimpi, enkä hätkähdä moisia kommentteja ja ajaudu moisiin johtopäätöksiin. Toki ne pahimpina päivinä voivat jarruttaa toipumismyönteisyyttäni, kun kuvittelen muiden ihmettelevän ja halveksivan mun painoni nousua, jos he eivät tiedä syömishäiriöstäni ja ajattelevat mun vaan lihoneen. Taas sen mörököllin = syömishäiriön sairaita konkluusioita, joita joudun alituiseen blokkaamaan ja perustelemaan niiden paikkaansapitämättömyyden...

Meidän kaikkien kroppa toimii eri tavalla. Toisen keho kestää rajuakin painonlaskua ja toimii siitä huolimatta suhteellisen normaalisti, kun toisilla kroppa alkaa reistailla jo normaalipainon alarajoilla. Eikä painon tarvitse välttämättä laskea sinnekään asti, koska täysin normaalipainoisellakin voi olla aliravitsemustila ja keho käydä säästöliekillä. Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään: BMI:n ollessa "vasta" seitsemäintoista luokkaa, mulla syke laski alle neljäänkymmeneen eikä sydän jaksanut enää. Jos siis olisin yhä pudottanut painoa, mennyt siihen pisteeseen että olisin täysin täyttänyt laihuushäiriön kriteerit, ollut mielestäni "onnitunut", voi olla etten olisi tässä enää. Syömishäiriöiden luokittelu painoindeksin mukaan voi siis olla jopa vaarallista ja johtaa kohtalokkaisiin seuraamuksiin.

kesä 2018

Se minkä mä haluaisin jokaisen, etenkin terveydenhoitoalalla tai nuorten kanssa työskentelevien, päähän juurruttaa on, että syömishäiriö on MIELENTERVEYDEN häiriö, ei fyysinen sairaus, joka on todennettavissa kokeellisilla tutkimuksilla tai pituuden ja painon suhteella. Numerot vaa'an näytöllä ei kerro siitä, mitä sun pään sisällä liikkuu ja kuinka vakavaa se on. Sä et voi nähdä ulospäin, jos toisella on paha olla. Kaikki voi näyttää ulospäin hyvältä, vaikka päässä pyörii suunnaton viiden fujitan tornado.

Rautalangasta vääntäen siis, ihmisellä voi olla vaikeakin syömishäiriö, vaikka painoindeksisi ei olisikaan alle tuon maagisen 17,5 rajan.

Huh, tulipa taas avauduttua. Mutta toivottavasti ainakin ne ymmärsivät pointtini, jotka jaksoivat lukea tekstin kokonaan!

Mikä on oikeesti tärkeetä?

Tänä aamuna heräsin pitkästä aikaa virkeänä hyvin nukutun yön jälkeen. Aloin tapani mukaisesti käydä mielessäni läpi mitä tulevan päivän ohjelmaan kuuluu. Treenin olin sopinut valmentajani kanssa vasta illalle, joten aamu jäisi siltä osin vapaaksi. Olen tottunut treenaamaan heti aamupäivästä koska a) olen 100% aamuihminen ja b) loppupäivänä ei tarvitse stressata treenistä ja c) on helpompi antaa itselle lupa rentoutua ja syödä, kun tietää aamulla tehneensä treenin. Syyt B ja C olisi tarkoitus saada kitkettyä pois, koska kyllä mun pitäisi pystyä antamaan itselle lupa olla vaan ja syödä ilman, että oon sinä päivänä treenannut. Koska eihän joka päivä pidä eikä saakaan treenata, jos haluaa kehittyä! Joo, mä tiedän nää faktat täysin, mutta niiden toteutus onkin mulle helpommin sanottu kuin tehty.

Mutta takaisin tähän aamuun. Itseäni ja pinttyneitä rutiineitani haastaakseni päätin haastaa itseni ja sopia Lauran kanssa valmennusajan illemmalle, puoli seitsemäksi illalla. No miten tämä "supermyöhäinen" treeniaika nyt sitten muka minua haastoi? No, koko päivän suunnitelman menivät uusiksi, en saanut kasattua niitä tottumallani tavalla ja jouduin rikkomaan päivittäisiä rutiinejani. 

Aamupalan jälkeen pienimuotoinen ahdistus alkoi jo kalvaa: miten mä voin syödä mitään kun treenaan vasta illalla ja en liiku yhtään ennen sitä? Päässä alkoi myllertää ja lopulta päädyin huonoon ratkaisuun: lähtisin pyörällä kymmenen kilometrin päässä olevalle Usmin rannalle ottamaan aurinkoa ja uimaan. Sittenhän olisin kuluttanut sen verran että voisin hyvällä omallatunnolla laittaa jotain suuhuni. Ihan sairas ajatuskierre, tiedän sen itsekin. Mutta tekee hyvää nähdä se mustana valkoisella, niin jälkikäteen luettuna huomaan, kuinka järjetön se todella onkaan.

Mutta, suunnitelmiani tulivatkin onneksi sotkemaan ihanat ystäväni. Kysyin kavereiltani, lähtisivätkö he kanssani pyöräretkelle Usmiin. Kauhistuksekseni he kysyivätkin minua autolla Sääksin rannalle makoilemaan. Autolla! Miten mä nyt voisin pistää yhtään mitään suuhuni? Päässäni kävi pitkään kamppailu kahden vaihtoehdon välillä. 

Aloin listaamaan vaihtoehtojan plussia ja miinuksia. Jos menisin Usmiin, joutuisin olemaan yksin, mutta saisin kulutettua ja palkinnoksi syödä vähän enemmän. Jos lähtisin Sääksiin, saisin viettää aikaa rakkaiden ystävieni kanssa, jutella niitä ja näitä ja nauttia Sääksin mielettömän kirkkaasta ja virkistävästä vedestä. MUTTA, en pyöräilisi, eli en kuluttaisi, eli en saisi syödä paljoa. 

Yritin tarkastella ajatuksiani objektiivisesti, ikään kuin ulkopuolelta, saadakseni selvyyden siitä, mikä vaihtoehto kannattaa valita. Olisi jo ehkä silloin pitänyt kirjoittaa ajatukseni ylös, niin olisin konkreettisesti nähnyt miten hullulta ne kuulostavat. Mietin omaa arvomaailmaani, asioiden tärkeysjärjestystä, jossa ystävät ottavat kärkipaikan, treeni ja liikunta vasta sen jälkeen. Tähän pohjaten päätöksenteossa ei siis pitäisi olla ongelmaa. Jossain aivojeni perukoilla majaileva syömishäiriö, ristittäköön se nyt vaikka mörökölliksi, yrittää kaupata omaa arvojärjestystään parempana kuin minun omani. Ja mörököllin arvojärjestys on niinkin ankea kuin 1. liikunta 2. vähäinen ruoka 4. tärkeät ja hyödylliset asiat (koulujutut, työjutut) 5. nukkuminen ja lepo 6. kaverit, perhe ja sosiaalinen elämä. Miksi mä aina meinaan mennä tähän halpaan? Vaikka mä nään ja ymmärrän järjellä ajatellen, että eihän sen noin kuulu mennä! 

Jostain aivojeni pohjilta sain kuitenkin kaivettua hivenen rationaalista ajattelukykyä ja päädyin lähtemään rakkaiden ystävieni kanssa Sääksiin. Ja voi että oon onnellinen päätöksestäni!

Syömiset ei ennen rantareissua eikä sen aikana olleet ihan niin runsaat kuin piti, mutta kotiin tullessani söin kyllä senkin edestä kropan huutaessa ravintoa. Söin hyvin, annoin itselleni luvan nukkua päikkärit vaikka yritinkin sitä vastaan taistella ja herättyäni söin taas hyvin ennen illan treeniä. Ennen ja jälkeen treenin syöminen on helpompaa, koska silloin tuntuu, että ruoka menee paremmin lihaksille mikä ei tietysti fysiologisesti pidä täysin paikkaansa koska lihas kasvaa levossa, tiedän. Conclusion: mun pitäisi siis treenata koko ajan, niin söisinkin tarpeeksi. XXX Incorrect! Kroppa tarvitsee lepoa!! Tällaista keskustelua käyn alituiseen pääni sisällä mörököllin kanssa. Joudun aina perustelemaan sille, että se on väärässä, kun se yrittää vetää mutkia suoriksi.
Näin ajatuksenvirtana kun tätä tekstiä tähän suollan, saitte tekin pienen maistiaisen tästä mun myllertävästä pääkopasta. Vaikka ulkopuolisen lukemana tää voi vaikuttaa aika hemmetin sekopäiseltä😄

Oioi, mun oli tarkoitus kirjoittaa siitä, kuinka pienet päätökset johtavat suurempaan kokonaisuuteen, mutta taisin vähän ajautua sivuraiteille...  No, kai se pitää välillä antaa ajatusten viedä sormia näppiksellä eikä sen enempää miettiä mihin lopputulokseen moinen päättömyys johtaa.

Toivottavasti tästä tekstistä saa edes jotain tolkkua.. Ja vaikka ei saiskaan, niin tässä se nyt on eikä katoa.😅

Nyt öitä kaikille, pitäkää kiinni omista arvoistanne, älkää antako minkään tulla teille tärkeiden asioiden välille! Ja ennen kaikkea viettäkää mahdollisimman paljon aikaa ihanien ystävienne kanssa❤️

- Sonja

Näitä päiviä varten mä elän

Aamulla tehokas käsilläseisontatreeni salilla, aamupäivä makoilua takapihalla auringossa +30°C lämmössä, iltapäivällä tärkeän ystävän kanssa rannalla eväsretkellä, iltasella kamera repussa pyörän selkään ja ottamaan kuvia upeasta luonnon väriloistosta, illalla omalla terassilla istuskelua ja kuvien katselua. Lämpömittari näyttää vieläkin 26 astetta, vaikka kello lähentelee jo kymmentä. Oikeesti, kuinka siistiä kattoa seuraavien päivien sääennusteita ja näytölle lävähtää +32°C! 

Mikä päivä! Ihania ihmisiä, mieleistä tekemistä, toisin sanoen vähemmän aikaa murheiden märehtimiseen. 

Näitä päiviä varten mä elän ❤️

Kuka mä luulen olevani?

Kiva kun eksyit blogiini Kadonneen jäljillä, tervetuloa!

Aloitan perinteisesti itseni esittelyllä, sehän kaikkia aina eniten kiinnostaa, eikö totta?

Olen 19-vuotias, liikunnallinen tyttö - vai pitäisikö sanoa nainen? Missä menee naisen ja tytön raja? Valmistuin keväällä ylioppilaaksi ja syksyllä suuntana on Tukholma, missä aloitan liikunnanopettajan opinnot Gymnastik- och idrottshögskolanilla.

Olen ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen persoona. Näistä piirteistä huolimatta viihdyn kuitenkin myös omissa oloissani: kaipaan sopivaa tasapainoa ystävien ja yksinolon välille. Olen monen asian suhteen perfektionisti, mikä värittää arkeani aika ajoin melko paljon, sekä hyvässä että pahassa.

Harrastuksiini on jo pitkään kuulunut sirkus, josta varmasti tulen bloginkin puolella kirjoittelemaan. Päälajini ovat trapetsi, käsilläseisonta ja notkeusakrobatia. 

Sirkuksen ohella käyn aktiivisesti kuntosalilla, tavoitteena kasvattaa lihasmassaa (mikä on vielä työn alla) ja hankkia voimaa erilaisten temppujen, etenkin käsilläseisonnan tukemiseksi. 

Omien harrastusteni lisäksi toimin ohjaajana monissa eri ryhmissä sekä sirkuksen että joukkuevoimistelun, joka on entinen harrastukseni, parissa. Ohjaustunteja kertyi kuluneella kaudella reilut 12 viikossa, mikä ehkä kertoo tuolloisen vapaa-aikani määrästä: se oli siis aika olematonta. 

Jos vapaa-aikaa sattui olemaan, käytin sen kavereiden ja poikaystävän näkemiseen, koiran kanssa lenkkeilyyn, ruoanlaittoon, valokuvaamiseen, käsitöihin tai muuhun mieleiseen tekemiseen. 

Nyt kuitenkin vapaa-aikaa on yllin kyllin ohjausten, ohjattujen harrastusten ja koulun loputtua, joten pääsen toteuttamaan kaikkia edelle mainitsemiani asioita niin paljon kuin sielu sietää.

Okei, yllä olen kertonut itsestäni aika positiivisessa valossa ja pinnallisesti, käytännössä samoja asioita, mitä voisin työhaastattelutilanteessa mainita. Jokaisella on kuitenkin myös varjopuolensa, ja niin on minullakin. 

Elämästäni löytyy liuta ongelmia, joiden ratkaiseminen on aina enemmän tai vähemmän työn alla arjessani. 

Syömishäiriö roikkuu sitkeästi olkapäällä ja sen irti ravistelu on päätavoitteenani. Tyytymättömyys itseen,  omaan kroppaan ja persoonaan, asioiden ylipohdinta ja pyörremyrskyn tavoin vaeltelevat ajatukset ovat enemmän tai vähemmän osa päivittäistä elämääni. 

Kaikkiin näihin viittaa blogini nimi, Kadonneen jäljillä. Elämäni painopiste on tällä hetkellä itseni etsiminen, koska tuntuu kuin olisin kadottanut oman minuuteni, enkä enää tiedä kuka olen, tai kuka haluan olla. 

Haluan löytää uudelleen elämänilon, asiat joista nautin, nautinnon ylipäätään, omat rajani, vahvuuteni ja heikkouteni, itselleni sopivan elämänrytmin ja tasapainon arkeeni. Kadotetun itseni etsimisestä tulen siis kirjoittamaan monissa eri muodoissa. Luvassa on sekä syvällisempiä pohdintoja että pinnallisempia kurkistuksia arkeeni: treeniin, harrastuksiin ja muuhun tärkeään.

Jos siis syömishäiriöstä kuntoutuvan arki ja kaoottiset ajatukset kiinnostavat, stay tuned!