Mikä on oikeesti tärkeetä?

Tänä aamuna heräsin pitkästä aikaa virkeänä hyvin nukutun yön jälkeen. Aloin tapani mukaisesti käydä mielessäni läpi mitä tulevan päivän ohjelmaan kuuluu. Treenin olin sopinut valmentajani kanssa vasta illalle, joten aamu jäisi siltä osin vapaaksi. Olen tottunut treenaamaan heti aamupäivästä koska a) olen 100% aamuihminen ja b) loppupäivänä ei tarvitse stressata treenistä ja c) on helpompi antaa itselle lupa rentoutua ja syödä, kun tietää aamulla tehneensä treenin. Syyt B ja C olisi tarkoitus saada kitkettyä pois, koska kyllä mun pitäisi pystyä antamaan itselle lupa olla vaan ja syödä ilman, että oon sinä päivänä treenannut. Koska eihän joka päivä pidä eikä saakaan treenata, jos haluaa kehittyä! Joo, mä tiedän nää faktat täysin, mutta niiden toteutus onkin mulle helpommin sanottu kuin tehty.

Mutta takaisin tähän aamuun. Itseäni ja pinttyneitä rutiineitani haastaakseni päätin haastaa itseni ja sopia Lauran kanssa valmennusajan illemmalle, puoli seitsemäksi illalla. No miten tämä "supermyöhäinen" treeniaika nyt sitten muka minua haastoi? No, koko päivän suunnitelman menivät uusiksi, en saanut kasattua niitä tottumallani tavalla ja jouduin rikkomaan päivittäisiä rutiinejani. 

Aamupalan jälkeen pienimuotoinen ahdistus alkoi jo kalvaa: miten mä voin syödä mitään kun treenaan vasta illalla ja en liiku yhtään ennen sitä? Päässä alkoi myllertää ja lopulta päädyin huonoon ratkaisuun: lähtisin pyörällä kymmenen kilometrin päässä olevalle Usmin rannalle ottamaan aurinkoa ja uimaan. Sittenhän olisin kuluttanut sen verran että voisin hyvällä omallatunnolla laittaa jotain suuhuni. Ihan sairas ajatuskierre, tiedän sen itsekin. Mutta tekee hyvää nähdä se mustana valkoisella, niin jälkikäteen luettuna huomaan, kuinka järjetön se todella onkaan.

Mutta, suunnitelmiani tulivatkin onneksi sotkemaan ihanat ystäväni. Kysyin kavereiltani, lähtisivätkö he kanssani pyöräretkelle Usmiin. Kauhistuksekseni he kysyivätkin minua autolla Sääksin rannalle makoilemaan. Autolla! Miten mä nyt voisin pistää yhtään mitään suuhuni? Päässäni kävi pitkään kamppailu kahden vaihtoehdon välillä. 

Aloin listaamaan vaihtoehtojan plussia ja miinuksia. Jos menisin Usmiin, joutuisin olemaan yksin, mutta saisin kulutettua ja palkinnoksi syödä vähän enemmän. Jos lähtisin Sääksiin, saisin viettää aikaa rakkaiden ystävieni kanssa, jutella niitä ja näitä ja nauttia Sääksin mielettömän kirkkaasta ja virkistävästä vedestä. MUTTA, en pyöräilisi, eli en kuluttaisi, eli en saisi syödä paljoa. 

Yritin tarkastella ajatuksiani objektiivisesti, ikään kuin ulkopuolelta, saadakseni selvyyden siitä, mikä vaihtoehto kannattaa valita. Olisi jo ehkä silloin pitänyt kirjoittaa ajatukseni ylös, niin olisin konkreettisesti nähnyt miten hullulta ne kuulostavat. Mietin omaa arvomaailmaani, asioiden tärkeysjärjestystä, jossa ystävät ottavat kärkipaikan, treeni ja liikunta vasta sen jälkeen. Tähän pohjaten päätöksenteossa ei siis pitäisi olla ongelmaa. Jossain aivojeni perukoilla majaileva syömishäiriö, ristittäköön se nyt vaikka mörökölliksi, yrittää kaupata omaa arvojärjestystään parempana kuin minun omani. Ja mörököllin arvojärjestys on niinkin ankea kuin 1. liikunta 2. vähäinen ruoka 4. tärkeät ja hyödylliset asiat (koulujutut, työjutut) 5. nukkuminen ja lepo 6. kaverit, perhe ja sosiaalinen elämä. Miksi mä aina meinaan mennä tähän halpaan? Vaikka mä nään ja ymmärrän järjellä ajatellen, että eihän sen noin kuulu mennä! 

Jostain aivojeni pohjilta sain kuitenkin kaivettua hivenen rationaalista ajattelukykyä ja päädyin lähtemään rakkaiden ystävieni kanssa Sääksiin. Ja voi että oon onnellinen päätöksestäni!

Syömiset ei ennen rantareissua eikä sen aikana olleet ihan niin runsaat kuin piti, mutta kotiin tullessani söin kyllä senkin edestä kropan huutaessa ravintoa. Söin hyvin, annoin itselleni luvan nukkua päikkärit vaikka yritinkin sitä vastaan taistella ja herättyäni söin taas hyvin ennen illan treeniä. Ennen ja jälkeen treenin syöminen on helpompaa, koska silloin tuntuu, että ruoka menee paremmin lihaksille mikä ei tietysti fysiologisesti pidä täysin paikkaansa koska lihas kasvaa levossa, tiedän. Conclusion: mun pitäisi siis treenata koko ajan, niin söisinkin tarpeeksi. XXX Incorrect! Kroppa tarvitsee lepoa!! Tällaista keskustelua käyn alituiseen pääni sisällä mörököllin kanssa. Joudun aina perustelemaan sille, että se on väärässä, kun se yrittää vetää mutkia suoriksi.
Näin ajatuksenvirtana kun tätä tekstiä tähän suollan, saitte tekin pienen maistiaisen tästä mun myllertävästä pääkopasta. Vaikka ulkopuolisen lukemana tää voi vaikuttaa aika hemmetin sekopäiseltä😄

Oioi, mun oli tarkoitus kirjoittaa siitä, kuinka pienet päätökset johtavat suurempaan kokonaisuuteen, mutta taisin vähän ajautua sivuraiteille...  No, kai se pitää välillä antaa ajatusten viedä sormia näppiksellä eikä sen enempää miettiä mihin lopputulokseen moinen päättömyys johtaa.

Toivottavasti tästä tekstistä saa edes jotain tolkkua.. Ja vaikka ei saiskaan, niin tässä se nyt on eikä katoa.😅

Nyt öitä kaikille, pitäkää kiinni omista arvoistanne, älkää antako minkään tulla teille tärkeiden asioiden välille! Ja ennen kaikkea viettäkää mahdollisimman paljon aikaa ihanien ystävienne kanssa❤️

- Sonja