torstai 26. heinäkuuta 2018

Ei se miltä näyttää, vaan se mihin pystyy.

Meidän keho on ihmeellinen. Se mahdollistaa liikkumisen ja vaikka minkälaisen urheilun ja huippusuoritukset. Ihmisen kroppa on äärimmäisen adaptiivinen, minkä vuoksi sen muokkaamisen niin motorisesti kuin ulkonäöllisesti on mahdollista. Se mahdollistaa kaiken erilaisen urheilun ja venyy uskomattomiin huippusuorituksiin.

Mä arvostan sitä, jos joku on taitava käyttämään kehoaan: tekemään erilaisia temppuja, hallitsemaan jalkapalloa käsittämättömällä tavalla tai hyppäämään korkeutta yli oman pituutensa. Mun silmissä vähemmän arvoa saa kropan ulkonäön takia nähty vaiva. Mua ei kiinnosta muhkeat hauikset ja sixpackit, jos ne on vaan koristeita. Mä en oo myöskään ikinä ihannoinut laihuutta, mikä on vähän ristiriitaista tän sairauden kanssa. Toki oman ihannekropan (mun tapauksessa se on terve, urheilullinen ja lihaksikas, muttei täysin rasvaton) omaavia on mukava katsoa, sitä en kiellä, mutta ennemmin mä katson voimistelunäytöstä tai lätkämatsia kuin fitnesskisoja. Usein urheilullinen, sopusuhtainen kroppa tulee sivutuotteena, kun treenaa lajia mitä rakastaa EIKÄ SYÖ LIIAN VÄHÄN KULUTUKSEEN NÄHDEN, KOSKA SILLON NIITÄ LIHAKSIA EI TULE.


Musta tärkeämpää on se, mitä mä pystyn mun kropalla tekemään, kuin se, miltä se näyttää. Ennemmin mä haluan osata seistä käsillä, tehdä räjähtäviä flikkejä ja voltteja, hypätä korkealle, oppia uusia trapetsitemppuja ja vetää kymmenen leukaa kuin tyytyä vähempään ja keskittyä siihen, ettei vyötäröön tule yhtäkään senttiä lisää.
Kuitenkin mörökölli välillä kolkuttelee olkapäälle ja moittii mua siitä, kuinka mun paino on noussut puoli kiloa, ja kuinka mä siksi oon huono ihminen. Mitä väliä jollain vaa'an osoittamalla numerosarjalla oikeasti on, jos mä sen kasvaessa pystyn kehittämään itseäni ja taitojani?

Oon jo monta vuotta elänyt kauhun tasapainossa painon nousun kanssa; joskus annan sen nousta puoli kiloa, ehkä kilon, ja voin olla iloinenkin siitä, mutta viikon sisällä pimeä alitajuntani on pitänyt huolen siitä, että se on palannut takaisin lähtöpisteeseen. Kuinka turhauttavaa!
Usein jaksoina, joina syön paremmin, huomaan kuinka treenikin alkaa kulkea, erilaiset käsilläseisontapressit ja räjähtävämmät liikkeet alkavat onnistua ja leuat tulevat kevyemmin. Ja voi että mikä fiilis se onkaan! Mutta aina se mörökölli tulee ja pilaa kaiken, ja taas ollaan takaisin nollassa. Miksen mä pysty vastustamaan sitä? Miksi mä aina annan sen evätä mun kehityksen?


Harrastin muutama vuosi takaperin kaksi vuotta akrobatiavoimistelua. Ensimmäisellä tunnilla melkein heitin hanskat tiskiin joukkueen suhteen; jo alkulämmittelyn käsilläseisontaosuuksien jälkeen olin aivan puhki. Ajattelin, että en mä voi koskaan saada muuta joukkuetta kiinni. Kuitenkin syksyn kuluessa kehityin ihan valtavasti etenkin käsilläseisonnassa: alkuun en päässyt edes tasaponnistuksella käsilläseisontaan ja hädin tuskin sain räpiköityä pari askelta käsinseisonnassa, kun loppusyksystä kävelin helposti puoli salia käsilläni ja pääsin tasaponnistuksella korokkeellekin käsinseisontaan, mikä vielä puoli vuotta takaperin olisi tuntunut utopistiselta ajatukselta.

Tuo oli syksy 2015, syömisen ja painon kannalta paras syksyni. Sain tarpeeksi ravintoa kehittyäkseni. Mutta, pian mörökölli hiipi piilostaan ja mitätöi ruoan vaikutuksen kehitykseeni. Ei se ruoka mitään oo auttanut, nyt kun paino nousee niin sun on vaan entistä vaikeampi oppia uutta kun et jaksa enää kannatella itseäsi. Tiesin että toi ei todellakaan pidä paikkaansa, mutta jotenkin vaan mun pimeä alitajunta osti ajatuksen, ja siitä alkoi alamäki.

Painossa näkyi hidas mutta selkeä laskutrendi, vuoden aikana se hilautui salakavalasti viisi kiloa alemmalle tasolle. No mutta nythän mä jaksaisin nostaa itseäni paremmin ja olisi paljon helpompi tehdä vaikka flikki! Ei, se ei mennytkään niin. Kroppa söi mun lihaksia, kun ei muuten saanut ravintoa riittämään. Räjähtävyys ei kehittynyt mihinkään, eikä liiemmin voimakaan, koska ei kehollani ollut resursseja sellaiseen. Ainoa, mikä edisti kehitystäni, oli tekniikka, jonka harjoittelu ja omaksuminen ei vaadi ihan niin paljoa energiaa. Mutta flikit ja voltit olivat - ja ovat vieläkin samasta syystä - kaukaisia haaveita. Katsoin vierestä, kun muu joukkue oppi uusia voltteja ja yhä uudet oppivat flikin. Minä junnasin paikallaan flikin kanssa, johon mulla ei riittänyt räjähtävyys eikä ponnistusvoima. Valmentajat lohduttelivat ja selittivät sitä sillä, että mulla on pitkät raajat, eikä flikki sen takia oo mulle helppo liike. Totta joo, on ihan fysiologinen fakta, että mitä pidemmät raajat, sen vaikeampi flikki on ja sitä parempaa tekniikka se vaatii. Mutta sekin oli vaan tekosyy, millä yritin itseäni tyynnytellä; joukkueessa oli ihan yhtä pitkiä voimistelijoita kuin itsekin oli. Tiesin mistä kehittymättömyyteni johtuu, mutten uskaltanut tehdä asialle mitään.


Kahden vuoden harrastamisen jälkeen lopetin akrobatiavoimistelun joukkueessa, osin turhautumiseni takia, osin siksi että huomasin olevani ihan poikki jo ennen kuin treeni alkoi.
Eikö nää melkein hukkaan heitetyt kaksi vuotta (EI HARJOITTELU OIKEASTI HUKKAAN MENNYT, OPIN HURJASTI UUTTA JA SAIN EVÄITÄ OMAAN HARJOITTELUUN, MUTTA EN PYSTY HYÖDYNTÄMÄÄN NIITÄ ENNEN KUIN KROPPANI ON VALMIS ANTAMAAN ENERGIAA RÄJÄHTÄVYYDEN KEHITTÄMISEEN) opettaneet mulle mitään? Miksen mä oo vieläkään antanut itseni syödä treeniin nähden tarpeeksi? Koska mörököllille on tärkeämpää, että pysyn sille sopivassa painossa. Mutta onko se mulle tärkeämpää? No ei, helvetti soikoon! Mä haluan oppia uutta, mä haluan kehittää mun nopeutta ja räjähtävyyttä, haluan oppia flikin, perhosen, bäkkärin, haluan että mulla on samat mahdollisuudet kehittyä kuin muillakin! Haluan heittää mörököllin helvettiin ja päästä nauttimaan kehityksestä liikunnan saralla.


Tässä samassa tilanteessa junnaaminen pistää miettimään, mitä mä oikeasti elämässä pidän tärkeänä. Miksi mä pidän kynsin ja hampain kiinni tästä sairaudesta, vaikka se ei anna mulle mitään hyvää? Miksi mä katson vierestä, kun muut kehittyy ja menee eteenpäin, kun mulla olisi mahdollisuus ihan samaan?
Pitää jatkossa sitkeästi muistuttaa itseäni siitä, mitä mä oikeasti haluan. Ja painolukeman suureneminen tai ruoka eivät ole mörköjä, vaan päinvastoin, ne edesauttavat mun kehitystä lajissani. Ehkä pitää aina palata tähän tekstiin kun huomaan, että syöminen ja painolukema alkaa ahdistaa..

Muistakaa kaikki tehdä mitä rakastatte ja nauttia siitä täysillä!

- Sonja

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Lisää luettavaa