Nyt kun vihdoin olen tullut täysin julkisesti "ulos kaapista" syömishäiriön kanssa, ja monet asiasta ennen tietämättömät tutut ja ystävätkin mahdollisesti lukevat tätä, haluan tehdä muutaman asian selväksi.
Te, jotka ette olleet tietoisia syömishäiriöstä ennen kuin aloin kirjoittamaan tätä blogia, älkää muuttako suhtautumistanne minua kohtaan millään tavalla. Olen se ihan sama Sonja, jonka tunsitte vielä kuukausi sitten. En halua sääliä, en minkäänlaista erityiskohtelua keneltäkään. Mä en ole syömishäiriö, joka vaatii erityistä huomiota, varomista tai paapomista. Mä olen ihminen, joka tarvitsee ystäviä, läheisyyttä, rentoa läpänheittoa ja rakkautta.
Mä en ole tyhmä. Enkä pikkulapsi. Mulle ei tarvitse kertoa juurta jaksaen, kuinka ihmisen täytyy syödä ja kuinka keho tarvitsee rasvaa ja sokeria. Ei siksi etteikö se olisi totta, vaan koska MÄ TIEDÄN. Tiedän mitä mun pitäisi syödä, tiedän että on terveydelle haitallista olla aliravitsemustilassa, tiedän että lihas ei kasva jos ei lepää ja syö tarpeeksi. En ole typerä, mun ajatusmaailmani on vain vääristynyt enkä meinaa saada tiettyjä muureja ajatuksissani kaadettua, vaikka mulla on kaikki faktat ja avaimet hallussani. En siis ole älyltäni millään tavalla vajaa, pikemminkin päinvastoin.
Eräs ihana opettajani, jonka kanssa keskustelin lukioaikana luottamuksellisesti ongelmistani, sanoi kerran osuvasti: "Sä olet liian fiksu, syömishäiriö on fiksujen ja tunnollisten tyyppien sairaus". Ja se on ihan totta. Oon imenyt muun muassa mediasta ja terveystiedon oppikirjoista tietoja, sääntöjä ja ohjeita terveellisiin elämäntapoihin. Ja kilttinä tyttönä tietysti totellut niitä, ja alkanut selvittää itse yhä vain lisää ja lisää ravintoarvoihin ja terveelliseen elämään liittyen, lopputulemana se, että tiedän asiasta kaiken ja yritän orjallisesti noudattaa noita kultaakin kalliimmaksi markkinoituja ohjeita ilman minkäänlaista jouston varaa.
Vaikka itse syönkin "yltiöterveellisesti" (mikä ei ole terveellistä sekään), mä en yritä saada ketään muuta herkuttomiin ruokailutottumuksiin. En halveksi ketään siitä, että hän syö herkkuja. Enkä todellakaan ahdistu siitä, jos joku syö herkkuja mun seurassa. Sen sijaan mua häiritsee, jos huomaan, että mun läsnä ollessa joku tietoisesti yrittää vältellä herkkujen ja muiden mun listalta ulkopuolisten ruoka-aineiden nauttimista. Olen tottunut kyseisenlaisiin tilanteisiin, ja yritänkin aina sanoa, että mun paikalla ollessa voi syödä herkkuja, vaikka mä en niitä söisikään. Kuitenkin usein kommenttini vain sivuutetaan ja sama rata jatkuu. SYÖKÄÄ SIIS IHMISET HERKKUJA JOS MIELI TEKEE, MÄ EN SIITÄ AHDISTU TAI OTA NOKKIINI.
Nyt kun tiedät että kamppailen syömishäiriön kanssa, mietit varmaan, saanko mä hoitoa. Tarviinko apua? Pitäiskö sun kysellä useammin mun kuulumisia? Kyllä, minulla on hoitotaho ja kontakteja, joilta saan apua. Ei, sun ei velvollisuudentunnosta tarvitse varmistella mun kuntoa sen enempää kuin normaalitilanteessakaan. Puhun kuitenkin mielelläni huolistani jos vain on tarve, mutta en halua että syömishäiriö värittää mun koko elämää ja kanssakäyntiä ystävien kanssa. Ja jos sua kiinnostaa syömishäiriö ja sen mukana tuomat ajatukset, valotan kyllä enemmän kuin mielelläni. Haluan lisätä ymmärrystä syömishäiriöistä, koska sitä ei todellakaan ole tarpeeksi.
Jos haluat olla avuksi, voit kertoa että sulle voi tarvittaessa tulla puhumaan. Se ei auta, jos väkisin yrittää apua tyrkyttää. Mä tulen, jos on tarve. Ja olenkin superkiitollinen niille kaikille ystäville, joille voin tilanteen tullen uskoutua, olette kultaakin kalliimpia!
Jos itse kamppailet syömisongelmien, liikuntasuhteen tai minkä tahansa asiaan liittyvän kanssa, muhun saa rohkeasti ottaa yhteyttä. Olen enemmän kuin mielelläni vertaistukena. annan ja otan vastaan vinkkejä toipumiseen. On siistiä, mutta niin surullista huomata, että joku ymmärtää mun ajatuksia täysin.
Take care,
- Sonja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti