Paino ei kerro mitään.

"Potilaan paino on vähintään 15% alle pituuden mukaisen keskipainon tai BMI on alle 17,5kg/m²" (www.kaypahoito.fi)

Että yksi virke voikin pistää vihaksi. Ylläoleva lause on poimittu ICD-10 tautiluokituksen mukaisesta anoreksia nervosan eli laihuushäiriön diagnostisista kriteereistä. 

Jos ei täytä kyseistä kriteeriä, ei siis voi saada diagnoosia anoreksiasta, vaan tällöin sairaus luokitellaan "epätyypilliseksi syömishäiriöksi", jota ei terveydenhuollossa todellakaan oteta yhtään niin vakavasti kuin sitä "oikeaa" laihuushäiriötä. Miksi turhaan tarjota hoitoa, jos ei kerran ole hengenvaaraa ja somaattinen kunto vaikuttaa hyvältä?

Omalla kokemuksellani voin osoittaa tämän ikävän ilmiön olevan ihan oikeasti osa terveydenhuollon todellisuutta. Kasiluokan syksyllä äitini huolestui mun niukemmasta syömisestä, lisääntyneestä mielenkiinnosta ruoanlaittoon. pakonomaiseksi tavaksi muuttuneista juoksulenkeistä ja siitä, että koin itseni lihavaksi. Otimme asian puheeksi, ja huomasin jo tuolloin itsekin että jokin oli vialla, koska mielialani oli jatkuvasti ärtyisä, ajattelin vain ruokaa enkä jaksanut nähdä juurikaan kavereita saati kuunnella heidän juttujaan koulussa. Kaikki vaan ärsytti. Päädyimme siihen, että menin tapaamaan koulumme terveydenhoitajaa. 

kesä 2014

Ensialkuun terkkari punnitsi mut. Paino oli normaalitasolla, hän sanoi minun olevan oikein sopusuhtainen. Ai että se särähti korvaan. Olisin halunnut kuulla olevani edes hoikka. Hän kyseli kuulumisiani ja ajatuksiani, ja lopulta hän antoi ei-niin-kiireellisen lähetteen koulupsykologille.

Psykologi oli ensimmäinen ulkopuolinen ihminen jolle avauduin kunnolla ajatuksistani ja ahdistuksestani. Muistan kuinka itkin, tuntui niin helpottavalta päästä jakamaan tämä paska jonkun ammattilaisen kanssa, halusin apua.

Mutta, parin päivän päästä äiti sai soitin psykologilta, joka totesi: "Hyvä että Sonja käy täällä juttelemassa, kun tämä ei ole vielä syömishäiriöksi edennyt." Nuo sanat kuultuani pöyristyin täysin. Psykologi oli täysin mitätöinyt mun huolet ja kokemani ongelmat. Mitä helvettiä tää on jos ei tää kerran ole vielä syömishäiriö? Mitä mun pitää tehdä että mut otetaan tosissaan, että saan apua? No, jatkoin psykologilla käymistä, mutta en kokenut saavani käynneistä mitään irti. "Yritä vaan syödä normaalisti niistä synttärijuhlista huolimatta" ja "Liikkuminen on ihan terveellistä" ja "Sä oot onneksi vielä normaalipainon puolella" eivät olleet ihan sellaisia ohjeita, mitä syömishäiriöön sairastuvan nuoren tarvitsisi saada. Eivätkä ne turhanpäiväiset piirustustehtävät auttaneet paskaakaan. En mä sen enempää paperille mitään avainasioita projisoinut, kuin mitä mä epätoivoisesti yritin sanoin kertoa.

Puoli vuotta kului, ahdistus jatkui, eristäydyin kavereista, olin yksin välitunneilla ja vapaa-ajalla, söin parhaimmillaan kaksi kertaa päivässä, joskus vain pelkän omenan, treenasin neljä kertaa viikossa joukkuevoimistelua ja kävin joka päivä lenkillä. Aluksi juoksemassa, mutta ajan kuluessa lenkit muuttuivat kävelytahtisiksi, kun kroppa ei enää jaksanut edes hölkätä. Pää silti pakotti juoksemaan pieniä pyrähdyksiä itku kurkussa, verenmaku suussa ja kyynelet silmissä. Vanhemmat seurasivat huolestuneena vierestä, mutta mä sulkeuduin omiin oloihini enkä halunnut puhua asiasta.

 Viimeinen tikki oli, kun kasiluokan kevään TET:in jälkeen tulin kotiin, enkä jaksanut lähteä treeneihin, mutta itkien pakotin itseni lenkille. Tuolloin äiti ei enää pystynyt katsoa vierestä, vaan varasi minulle ajan yksityiselle lääkärille. 

syksy 2015, mun "tervein" vuosi

No, koitti päivä jona oli määrä mennä tapaamaan lääkäriä. Suhtauduin käyntiin suht leppoisasti, koska eihän mulla mitään ongelmaa ollut, psykologikin sanoi niin. Ja mun kaverit on paljon laihempia kuin minä, niitten sinne lääkäriin pitäis mennä, ei mun.

Alkuun lääkäri punnitsi mut. Paino oli laskenut viitisen kiloa, ei se paljoa mun mielestä ollut, ja sitä paitsi sehän oli melkein normaalipainon puolella, ehkä kilon vain alle. Painosta lääkäri ei sanonut vielä mitään, vaan kyseli kuulumisiani ja huoliani. Kerroin ajatuksenjuoksustani ja äitikin kertoi oman näkemyksensä tilanteesta. Vaikka painoni tosiaan oli vain vähän sen maagisen 17,5 BMI:n rajan alapuolella, osasi lääkäri laske yksi yhteen ja määräsi minut suoraa päätä sairaalaan päivystykseen. Käsky tuli aika järkytyksenä, en mä ihan tällaista ollut odottanut. Nyt jälkikäteen kiitän sydämeni pohjasta tätä lääkäriä, joka näki äidin huolen ja ymmärsi tilanteen todellisen vakavuuden. 

Sairaalassa vietin kaksi viikkoa vuodepotilaana lastenosastolla, minkä jälkeen olenkin saanut kiitettävää hoitoa julkisen terveydenhuollon puolelta. 

En ole koskaan ollut niin alipainoinen, että kuka tahansa olisi voinut sanoa mun sairastavan anoreksiaa. Oon kuullut paljon kommentteja, joko suoraan tai lukenut rivien välistä, että "oho, en olis arvannut että sulla on syömishäiriö!" Ennen nämä kommentit tuntuivat musertavilta, musta tuntui että mun pitäis laihduttaa siihen asti että kuka tahansa näkisi sen, niin että luut törröttäisivät poskista ja jalat olisivat kuin heinäsirkalla. Tänä päivänä mieleni on jo stabiilimpi, enkä hätkähdä moisia kommentteja ja ajaudu moisiin johtopäätöksiin. Toki ne pahimpina päivinä voivat jarruttaa toipumismyönteisyyttäni, kun kuvittelen muiden ihmettelevän ja halveksivan mun painoni nousua, jos he eivät tiedä syömishäiriöstäni ja ajattelevat mun vaan lihoneen. Taas sen mörököllin = syömishäiriön sairaita konkluusioita, joita joudun alituiseen blokkaamaan ja perustelemaan niiden paikkaansapitämättömyyden...

Meidän kaikkien kroppa toimii eri tavalla. Toisen keho kestää rajuakin painonlaskua ja toimii siitä huolimatta suhteellisen normaalisti, kun toisilla kroppa alkaa reistailla jo normaalipainon alarajoilla. Eikä painon tarvitse välttämättä laskea sinnekään asti, koska täysin normaalipainoisellakin voi olla aliravitsemustila ja keho käydä säästöliekillä. Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään: BMI:n ollessa "vasta" seitsemäintoista luokkaa, mulla syke laski alle neljäänkymmeneen eikä sydän jaksanut enää. Jos siis olisin yhä pudottanut painoa, mennyt siihen pisteeseen että olisin täysin täyttänyt laihuushäiriön kriteerit, ollut mielestäni "onnitunut", voi olla etten olisi tässä enää. Syömishäiriöiden luokittelu painoindeksin mukaan voi siis olla jopa vaarallista ja johtaa kohtalokkaisiin seuraamuksiin.

kesä 2018

Se minkä mä haluaisin jokaisen, etenkin terveydenhoitoalalla tai nuorten kanssa työskentelevien, päähän juurruttaa on, että syömishäiriö on MIELENTERVEYDEN häiriö, ei fyysinen sairaus, joka on todennettavissa kokeellisilla tutkimuksilla tai pituuden ja painon suhteella. Numerot vaa'an näytöllä ei kerro siitä, mitä sun pään sisällä liikkuu ja kuinka vakavaa se on. Sä et voi nähdä ulospäin, jos toisella on paha olla. Kaikki voi näyttää ulospäin hyvältä, vaikka päässä pyörii suunnaton viiden fujitan tornado.

Rautalangasta vääntäen siis, ihmisellä voi olla vaikeakin syömishäiriö, vaikka painoindeksisi ei olisikaan alle tuon maagisen 17,5 rajan.

Huh, tulipa taas avauduttua. Mutta toivottavasti ainakin ne ymmärsivät pointtini, jotka jaksoivat lukea tekstin kokonaan!