Milloin on seuraava ateria?

Välillä mieliala on matalalla, masentaa ja tuntuu ettei aika kulu. Tänään oli sellainen päivä.

Tuntuu ettei millään oo mitään merkitystä. Tuntuu ettei elämässä oo edessä mitään odottamisen arvoista. Tulevaisuus ahdistaa, tuleeko musta mitään?

Ainoa asia mitä odotan, on seuraava ruokailuhetki. Ruoka tuntuu olevan ainoa asia, mistä saan mielihyvää. Tuleeko mun elämä aina olemaan tällaista; suoriutumista etapilta toiselle. Ajan tappamista ruokailusta ruokailuun.

En saa mitään aikaiseksi. Tai vauhtiin päästyäni saan kyllä vaikka mitä, mutta alkuun pääseminen on usein pitkän taistelun tulos. Miksi mä alkaisin virkkaamaan, mitä hyötyä siitä on? En löydä asioista juuri mitään merkityksellistä: ikään kuin kaikki tekeminen olisi vain ajan tappamista päivän seuraavaa kohokohtaa - ruokailua - odotellessa.

Esimerkki: jos olen syönyt aamupalan klo 8, mietin, miten saan tapettua aikaa seuraavat kolme tuntia, kunnes on taas seuraava ihana ruokahetki puoleltapäivin. Ehkä matkustan koululle, käyn salilla ja olen iloinen jos salitreenin päätyttyä kello on 12, jolloin olen suunnitellut syöväni. Mutta mitä jos kello ei olekaan vielä lyönyt tuota maagista asettamaani rajaa, vaan puoleenpäivään on vielä kolme varttia? En mä voi vielä syödä, kun suunnitelmat sanoo toista. Sittenhän mulla tulee kauhea nälkä ennen seuraavaa ruokaa. Nyt on tapettava aikaa 45 minuuttia. Tollasina hetkinä minuutit on pitkiä, katson kelloa viiden minuutin välein, ajattelen vain tulevaa ateriaa ja mitä tulen syömään.

Täsmällisyyttä ja suunnitelmallisuutta pidetään usein hyvänä, haluttuna ominaisuutena, mutta se voi olla myös ongelmallinen taipumus. Mun kohdalla se todellakin on ongelma. Aamulla melkein tiedostamatta suunnittelen päivän ruokailut; milloin syön mitäkin ja missä? En laske kalorimääriä tai muita, mutta mörökölli on kehittänyt omanlaisensa järjestelmän, jolla se arvioi automaattisesti miten paljon on "ok" syödä mitäkin. En edes osaa pukea sitä sanoiksi, se on kai sitä psykologian tunneilla tutuksi tullutta hiljaista tietoa.

Mun aikatauluihin on pinttynyt tietyn kaavan mukaan kellonaikoja ja ruokailukertojen määriä, jotka on mun pään mielestä "ok".

Esimerkkejä:

1) Oppitunti koululla 12-14 --> tuo on lounasaika, sitä ennen tai jälkeen ei voi syödä lounasta. --> Ratkaisu: Syön aamupalan klo 10, yhdistetyn lounaan/päivällisen klo 14 jälkeen, päivällinen jää välistä.

2) Treenien ohjaus klo 17-20 --> Tuo on päivällisaika, ennen tai jälkeen ei voi syödä päivällistä. --> Ratkaisu: Syön välipalan ennen klo 17, päivällinen jaa välistä, seuraavan kerran syön vasta iltapalan.

Tulen

3) Tulen kotiin vasta yhdeksän-kymmenen maissa illalla --> Iltapalan suunniteltu aika on jo mennyt --> Ratkaisu: en syö iltapalaa vaan menen suoraan nukkumaan. Iltapala jää välistä.

Tänä iltana oli esimerkki kolmosen kaltainen tilanne. Tulin kotiin nälkäisenä puoli kympin maissa kahdentoista koululla treenaten, opiskellen ja urheillun vietetyn tunnin jälkeen. Heittäydyin hetkeksi sängylle makaamaan. Mörökölli olisi halunnut että jään siihen suoraan yöunille. Makasinkin siinä hyvän tovin ajatusteni kanssa kamppaillen.  Mulla on nälkä. Mä haluan syödä. Mutta miksi mä söisin? En keksi yhtäkään syytä. Mitä hyötyä siitä on?

En siinä hetkessä saanu itseäni vakuutettua siitä, että iltapala pitää syödä. En kuitenkaan luovuttanut, vaan päätin turvautua kavereihin: laitoin snäpin muutamalle kaverille ja pyysin heitä antamaan mulle luvan syödä. Sanomaan, että mun pitää syödä. Kuulostaa naurettavalta, mutta se tehosi. Nousin tunnin makoilun jälkeen sängystä puuroa keittelemään.

Tällaisia hetkiä tulee aina ajoittain, ja silloin mä tarvin jonkun joka vakuuttaa mulle, että ihmisen kuuluu syödä, ja että mulla on lupa siihen. Ja ettei sitä lupaa oikeasti edes tarvitsisi.

Liian vähäisen energiansaannin ja väliin jääneet ruokailut pyrin miltei poikkeuksetta kompensoimaan illalla energiatiheitä pähkinöitä ja rusinoita mättäen. Jos kun oon syönyt päivän aikana huonosti, huomaan sen illalla kun tulee mieletön himo syödä kaikki mahdollinen mikä eteen tulee. Yritänkin iltaisin sallia itselleni runsaamman energian mättämäisen, mutta mitä ilmeisimmin mörököllin aivoihini istuttama laskuri pitää huolen siitä, että en saa liikaa energiaa toisin sanoen tarpeeksi energiaa painon korjaamiseen mutta toisaalta ettei paino myöskään pääse tippumaan. Iänikuinen kauhun tasapaino säilyy. Pysyn siis kyllä hengissä, mutta onko tällainen tasapainoilu elämisen arvoista elämää?

Huhhuh, tulipas diippiä tekstiä. Toivottavasti kukaan ei säikähtänyt liikaa. Halusin kuitenkin jakaa näitä syömishäiriön aiheuttamia ajatuksiani tänne, koska ne ikävä kyllä on osa mun jokapäiväistä elämääni. On ollut jo puoli vuosikymmentä.

Jos ei ole itse kamppaillut samanlaisten ongelmien kanssa, on mahdotonta samaistua näihin ajatuksiin. Koska tällainen ajatuksenkulku on ollut osa mun ajatusmaailmaa jo tosi kauan, alan pitää sitä jo miltei normaalina. Mietin usein, onko edes mahdollista, ettei miettisi syömistä tällä tavoin? Täähän on ihan normaalia?

Siksi musta on kiva kuulla "tervejärkisten" ajatuksia suhteesta ruokaan ja syömiseen: mitä ruoka heille merkitsee, onko se tärkein asia maailmassa, voiko joskus olla miettimättä syömistä? Lisäksi haluan kuulla, mitä ajatuksia ajatuksenkulkuni heissä herättää.

Tuu siis ihmeessä kertomaan, kommenteissa tai yksityisesti! Ja juttelemaan saa tulla, jos samaistut ajatuksiini!

Ja kysymys niille, jotka ovat jo mörököllin selättäneet: helpottaako ravitsemustilan korjaantuminen tätä ruoan dominoimaa ajatustenkulkua?