Mietin pitkään (tähän hetkeen, eli puoleen yöhön) asti viitsinkö julkaista tätä tekstiä. En halua huolestuttaa kavereita ja perhettä Itämeren toisella puolen, enkä tuntea itseäni pelkuriksi tekemällä kärpäsestä härkäsen. Pitkän harkinnan jälkeen päädyin klikkaamaan tuota oranssia "Julkaise"-nappia.
HOXHOX! Jos säikähdit otsikkoa, ei hätää. Älyttömän hauskaa on ollut ja kaikki on hanskassa, muutamia allaolevan kaltaisia vastoinkäymisiä lukuunottamatta. No worries!
Ensimmäinen period on meneillään, ensimmäisen delkursiin kuuluu uinnin ja suunnistuksen perusteet. Tänään oli ensimmäinen uinninopetustunti Ruotsin suurimmassa uimahallissa, Eriksdalsbadetissa. Tänään teemoina oli kehon painopiste, kelluminen ja mikä sen onnistumiseen vaikuttaa, streamline eli virtaviivainen sukellusasento ja uimataidon käsite. Saimme tehtäväksemme erilaisia harjoituksia, jotka havainnollistivat kuinka kropan asento vaikuttaa kropan painopisteeseen ja sitä myöten kellumiseen. Oli myös erilaisia hyppytehtäviä, parin hinausta ja uintia ilman jalkoja tai käsiä. Lopuksi suoritimme uimataitotestin, jossa tuli hypätä vapaalla tyylillä veteen niin, että pää käy vedenpinnan alla, ja sen jälkeen uida 200 metriä, josta 50m selällään. Ei mitään ylitsepääsemättömän vaikeaa siis ensimmäiseen tuntiin.
Kurssin edetessä taso kuitenkin kovenee, kun meidän tulee suorittaa valtakunnallinen Silvermagister -uintimerkki, joka käsittää mm. kahden kilometrin vapaauinnin, kilometrin selkäuinnin, pituus- ja syvyyssukellusta, vaatteet päällä uimista ja kolmesta metristä hyppäämisen - pää edellä! Lisäksi meidän tulee suorittaa hyväksytysti hengenpelastuskoe.
Taidollisesti näiden suorittamisessa ei pitäisi mun kohdalla olla ongelmaa; oon pienenä käynyt kaikki mahdolliset uimakoulut vauvauinnista vesiralliin, ja hetken jatkoin uintiharrastusta myös edistyneemmässä tekniikkaryhmässä.
Yksi asia tällä hetkellä kuitenkin tuntuu ylivoimaiselta haasteelta: kylmyys.
Mä en siedä kylmyyttä. Se on ehkä kauhein asia minkä tiedän. Se lamauttaa mut täysin, en pysty liikkumaan, tärisen, käperryn omaan kuoreeni enkä pysty ajatella mitään muuta kuin kylmyyttä.
Nuorempana miltei paheksuin ihmisiä, jotka uimisen sijaan makaavat vilteillään auringossa. Mitä tylsimyksiä! Mutta niin se aika muuttaa ihmistä; nyt musta on salakavalasti kehittynyt yksi noista tylsimyksistä, tosin vasten tahtoani. Mä niiiiiin haluaisin temppuilla vedessä, hyppiä voltteja laiturilta, liukua vesiliukumäissä, hypätä hyppytornista, mutta mä en kertakaikkiaan kykene. Ja tästä syystä poden usein huonoa omatuntoa: oon tylsä, heikko ja laiska kun jään viltille muiden lähtiessä uimaan.
Tänä aamuna suuntasin päättäväisenä metrolla kohti Eriksdalsbadetia. Olin psyykannut itseäni ja päättänyt olla välittämättä kylmyydestä. Vakuutin itselleni, että kylmyys on vain musta itestäni kiinni: jos menen tunnille sillä asenteella että jäädyn, niin jäädyn varmasti. Määrätietoisesti marssin suihkun kautta uima-altaalle, sukelsin altaaseen vettä kokeilematta, testasin harjoitteita joita opettaja antoi ja koitin pitää itseni lämpimänä pysymällä alituiseen liikkeessä.
Alkuun kaikki oli ok, ei se vesi nyt ihan mahdottoman kylmää ollut. Kuitenkin oltuani vähän aikaa viileän veden ympäröimänä kylmyys alkoi kalvaa. Yritin sulkea ajatuksen pois mielestäni, rentoutua ja pysyä liikkeessä. Mutta ei, se ei jättänyt mua rauhaan. Uin altaan reunalle ja koitin vielä psyykata itseäni: kyllä mä pystyn, kaikki muutkin pystyy. Olin kuin halvaantunut, pala kurkussa, tärisin ja ajatukset pyörivät kuin pakokauhun vallassa vain yhden asian ympärillä: äkkiä pois, lämpimään!
Nousin altaasta, yritin vielä pakottaa itseni takaisin veteen - turhaan, ajatuskin tuntui kertakaikkiaan ylitsepääsemättömältä. Sitä syvää kylmyyden tunnetta eivät riitä mitkään sanat kuvailemaan, se on todella ehkä kamalin tunne maailmassa! Mietin päässäni kuinka mun opiskelut kaatuvat nyt tähän, etten kykene uimaan. Se sai mut entistä epätoivoisemmaksi.
Hain pyyhkeen, kävelin täristen opettajan luo ja yritin itkuisena saada sanotuksi etten pysty tähän. Sain luvan käydä saunassa, missä vietinkin hyvän tovin - en vetkutellen vaan syväjäästä itseäni sulatellen - ennen altaalle paluutani. Opettaja sanoi tiukasti, että mun on keksittävä jokin keino millä pystyn olemaan mukana vedessä, koska kyseessä on käytännön harjoitteluun ja kokeiluun pohjautuva kurssi. Ymmärrän täysin, ihan tulevien oppilaideni turvallisuuden vuoksi: en mä voi miettiä kymmentä minuuttia hypätäkö kylmään veteen vai eikö, jos lapsi on hukkumaisillaan. Opettajani lupasi kuitenkin auttaa mua ja tulla vastaan järjestelyissä, kunhan vaan kertoisin miten hän voi olla avuksi. Lähetinkin hänelle tänään meilillä pari järjestelyvaihtoehtoa kurssin suorittamisesta: lupauduin tekemään enemmän kirjallisia tehtäviä ja/tai tekemään käytännön harjoitteet omassa tahdissani useammilla lämmittelytauoilla, mikäli mahdollista. Nyt odottelen jännityksellä vastausta, vi får se vad som händer.
Kaikilla meillä on joskus kylmä, kaikki me olemme joskus tunteneet, että palellumme kuoliaaksi pakkasten ollessa kireimmillään, on ihan normaalia olla välillä kylmissään. Mutta onko normaalia että terve aikuinen ihminen lamaantuu vartin uima-altaassa olon jälkeen ja tuntee miltei kuolevansa? Käsittääkseni ei. Miksi mulle sitten käy niin? Syytän mörökölliä.
Tuntuu tyhmältä ja itsekkäältä laittaa kaikki ongelmat syömishäiriön piikkiin, mutta se vaan yksinkertaisesti on tosiasia että se on lapioinut mun elämään aikamoisen kasan paskaa.
Vaikken sitä itelleni aina tahdo myöntääkään, pitkään jatkuneen aliravitsemustilan seurauksena mun kropassa ei oo juurikaan ylimääräistä rasvaa, joka lämmittäisi (onpas, kato mahaasi, huutelee mörökölli nyt mun korvan juuressa).
Tää on niin ristiriitaista. Kaikki avaimethan on mun käsissä. Miksi en käytä niitä ja avaa näitä lukkoja, jos kerran tiedän mikä on pielessä? Ja miksi kirjoitan julkista blogipostausta mun "näennäisistä" ongelmista, on muita joilla on paljon vakavampiakin ongelmia. Kerjäänkö sääliä?
EN. Se on viimeinen asia mitä haluan. Mä oon ihan täysissä järjissäni normaali ihminen, mulla ei oo mitään parantumatonta sairautta kuten syöpää. Mä voin parantua.
Ehkä mä kirjoitan siksi, että nään itse selkeämmin, kuinka mörökölli yrittää pala palalta pilata elämäni. Ehkä siksi, että haluan tuoda esille syömishäiriöiden ja mielenterveyden ongelmia monimutkaisuutta ylipäätään. Syitä lienee monia, kaikki ihan yhtä tärkeitä ja ne toivottavasti vie mua toipumisessa ja yhteiskuntaa ymmärtämisessä eteenpäin.
Palatakseni takaisin alkuperäiseen aiheeseen, tämä uintikurssi on tavalla tai toisella polskittava läpi, huolimatta siitä, että mörökölli on tehnyt olosuhteista epämukavat. Toivon mukaan vuoden päästä toisella uintikurssilla mun kroppa ja pääkoppa olisivat myötämielisempiä uimista kohtaan, ja lämmitystä löytyisi omasta takaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti