Wau - mä näen värejä!

Kerran vuodessa löydän tieni blogin pariin, eipä ainakaan tule informaatiotulvaa mun kuulumisista kiinnostuneille. Syksy on saapunut myös Tukholmaan, tänä vuonna se tuntui tulevan tavallista myöhemmin. Maahan pudonneet vaahteranlehdet - etenkin niiden tuoksu on parasta syksyssä.

Noin vuosi sitten aloitin Tukholman syömishäiriöklinikalla intensiivijakson, josta olen ikuisesti kiitollinen - kiitollinen myös pandemialle ja etäopiskelulle joka mahdollisti mun osallistumisen. Tänään oli parin kuukauden tauon jälkeen seurantakäynti. Istuin psykologin huoneen nojatuoliin ja alettiin puhumaan. "Vad vill du få ut av det här mötet?" Positiivista kai, mutta musta tuntui ettei klinikalla enää oo mulle juurikaan annettavaa. Oli jopa kiusallista kun ei ollut mitään puhuttavaa. Tuntuu että mulla on ohjat vihdoin omissa käsissä, eikä mörökölli enää istu edes pelkääjän paikalla, vaan oon onnistunut survomaan sen takakonttiin. Tuntu pahalta istua siinä tietoisena siitä, että monilla muilla on asiat huonommin ja klinikalle on useiden kuukausien, jopa vuoden mittaiset jonot. Entistä epäreilummalta tuntui kun kävelin käytävää pitkin kerroksen toisessa päässä olevaa vaakaa kohti, ja matkalla näin ikkunasta kuinka suljetun osaston potilaat kävelivät ulkona hirveetä vauhtia kymmenen metrin säteistä ympyrää klinikan sisäpihalla. Se on niiden päivän ainoa ulkoiluhetki, josta otetaan maksimaalinen hyöty irti polttamalla niin paljon kaloreita kuin lyhyessä ajassa on mahdollista. Juosta ei saa, mahdollisimman tahdikas kävely ympäri pihan on tehokkain metodi. Niin surullista. Onneksi mä en enää oo noin kieroutunut ajatusmaailmaltani. Mutta sekin tekee vaikeaksi hyväksyä sen, että mulla on vielä oikeus tai tarve hoitoon.

Olin tsempannut syömisissä viime kuukaudet ja tavoitteena oli koko ajan saada painoa ylemmäs. Koin kuitenkin, ettei kehossa juuri ollut tapahtunut muutoksia, ja pelkäsin että paino olisi jopa laskenut. Näillä olettamuksilla astuin vaa'alle kahden kuukauden tauon jälkeen. Vaa'an lukema iski kovaa ja odottamatta. Paino oli noussut useamman kilon viime kerrasta, ja ylittänyt "maagisen" lukeman jonka yläpuolelle en koskaan oo uskaltanut antaa painon nousta. No, nyt oli ainakin mistä puhua psykologin huoneessa. 

Tää on niin ristiriitaista. Koko ajan mun tavoite on ollut, että paino nousee. Ja nyt kun se on noussut, tunnen itteni epäonnistuneeksi. Missä logiikka? Nyt pitää alkaa tarkkailla mitä suuhun laittaa. Jos jatkat syömistä näin, niin paino jatkaa lineaarista nousua ikuisesti. Ei kauaa niin rikotaan sadan kilon raja. Ota mallia suljetun osaston sankareista, ne sentään käyttää kaiken ajan hyödyksi ja tappaa kaloreita tehokkaasti. Sä et pysty ees siihen. Terveisin mörökölli.

Nyt oon muutaman tunnin järkeillyt asiaa ja miettinyt tilanteen ja tunteen taustoja. Voisin väittää että kulunut vuosi on ollut jopa elämäni paras.  Edellisellä seurantakäynnillä herkistyin kyyneliin kun tajusin, miten monta vuotta mun elämästä oon menettänyt syömishäiriölle. Mun silmät on auennut ihan uudella tavalla, tuntuu kuin olisin ollut värisokea reilut puoli vuosikymmentä, ja nyt vihdoin saanut värinäön takaisin. Suurin syy lienee painon nousu - kuvaavammin ilmaistuna painon korjaantuminen - ja sen myötä ravitsemustilan parantuminen. Energiaa riittää muuhunkin kuin välttämättömien kehon funktioiden ylläpitämiseen. Ennen kun ei riittänyt niihinkään. Jaksan ajatella - muutakin kuin ruokaa. Jaksan innostua asioista, tehdä muutakin kun vain pakolliset arjen kouluun ja töihin liittyvät velvollisuudet. 

Mun tunneskaala on laajentunut. Vallitsevat tunteet eivät enää ole väsymys, nälkä ja ahdistus. Osaan iloita ja innostua aidosti. Eräs suuri muutos ihan viime kuukausina on liikutuksen kokeminen. Pitkän tauon jälkeen pääsin katsomaan ja kuuntelemaan livekonserttia ruotsalaistähti Magnus Carlssonin showssa. Kun konsertti alkoi, mä aloin itkeä. En muista milloin viimeksi oisin itkenyt - ainakaan ilosta ja onnesta! Siitä ei meinannut tulla loppua. Vastaava tapahtui kun kävelin Hagaparkenin läpi, missä tavallisista tallaajista koottu kuoro alkoi laulaa niin kauniisti, että kyyneleiltä ei vältytty. Mun elämä on tuntunut niin harmaalta viime vuodet, juuri mikään ei oo saanut mua liikuttumaan. Vaikka herkkyys voi tuoda mukanaan kiusallisilta tuntuvia tilanteita (esim. herkistyin kyyneliin kun näin suloisen koiran kävelyllä toissapäivänä), tiedän silti että se on yksi mun kauan piilossa olleista piirteistä. Ja oon onnellinen, että se pikkuhiljaa löytää takaisin paikoilleen.

Magnus Carlssonin Från Barbados Till Gamla Stan -kiertueelta

Jaksan ja haluan nähdä kavereita vapaa-ajalla. Oon aiempaa sosiaalisempi. Parempi olo näkynee myös muille, tuntuu että ihmiset tulee herkemmin juttelemaan kun ei piilottele näkymättömän kuoren alla suojassa. Ilmeisesti hyvinvointi hehkuu ulospäin ja saa ihmiset kiinnostumaan. Uusia tuttavuuksia on tullut kuluneen puolen vuoden aikana ennätysmäärä (tietäjät tietää..)! Kaiken lisäksi mä tunnen oloni hyväksi mun kehossa. Se on nyt kauniimpi, vahvempi ja taitavampi kuin koskaan

Miksi haluisin heittää tän kaiken hukkaan? Upean väriskaalan, josta tuskin uskalsin unelmoida viime vuosina, ja jonka kaikkien värien olemassaolosta en edes ollut tietoinen. En omista vaakaa, ja vaikka paino on vaan numero, siihen törmää väistämättä kuitenkin silloin tällöin. Nyt kun maaginen, kauhistuttava raja-aita painon suhteen on ylitetty, mun pitää taistella extraa sen yläpuolella pysymiseksi. On totuteltava uuteen, pelottavaan lukemaan. Mutta kuten todettu, mun keho selvästi vaatii sen. Sitä mun on kunnioitettava. Kaiken tän järkeilyn jälkeen en nää mitään syytä olla tekemättä niin.

Ihanaa loppusyksyä, ta hand om er! 💛

Kuvat (paitsi konserttikuva) Tovetorpin tutkimusasemalta, jossa olin viime viikon biologian opintojen parissa.

Hejsan, hoppsan, korona!

Se on ollut kaikkien huulilla viimeiset puoli vuotta. Se on vienyt työpaikat ja kaatanut talouden. Se on täyttänyt iltapäivälehtien kannet, soluttautunut politiikkaan ja tukkinut keskustelupalstat. Se on myllännyt monien arjen ja turmellut mielenterveyden. Ai mikä? Arvaa kolme kertaa, et voi arvata väärin.

Kyllä vain, ystävämme covid-19 ja sen aiheuttama koronaviruspandemia. Kaikki lienevät ääriään myöten täynnä postauksia ja uutisia rakasta koronaa koskien. Kertana kiellon päälle aion kuitenkin kirjoittaa omista kokemuksistani ja havainnoistani teemaan liittyen, joten jos epäilet, ettei mielenterveytesi suvaitse enempää koronapäivityksiä, tee suosiolla U-käännös vielä kun voit.

Mitä tulee koronapolitiikkaan, asun tosiaan varsin mielenkiintoisilla seuduilla. Ruotsin menettelytavat pandemian hallinnassa ovat puhututtaneet ympäri maailmaa. Miksi Ruotsi on valinnut täysin eriävän linjan naapurimaihinsa - ja koko muuhun maailmaan verrattuna? 

Enemmän ja vähemmän järkeenkäypiä argumentteja on esitetty vapaamman politiikan puolesta. Ja kaiken takana on Anders Tegnell, Ruotsin valtionepidemiologi. Toki hän on laatinut suositukset yhteistyössä ministerien ja muiden asiantuntijoiden kanssa, mutta Tegnellistä todellakin on tullut Ruotsin koronapandemian kasvot. Alkuun häntä pidettiin miltei pyhänä kansansankarina Ruotsissa, mutta viime aikoina lehdistö ja kansa ovat (syystäkin) alkaneet epäillä Tegnellin suuntaviivojen oikeellisuutta.

Keväällä kun muu maailma laittoi ovet säppiin, Ruotsissa meininki jatkui verrattain normaalisti. Käytännössä vain korkeakoulut ja myöhemmin lukiot olivat ainoita jotka reagoivat jämäkästi ja siirtyivät etäopetukseen. Peruskoulut ja valtaosa työpaikoista jatkoivat arkea normaaliin tapaan. Toki monet työpaikat suosittivat etätöihin siirtymistä ja kaupat lyhensivät aukioloaikojaan keskimäärin kahdella tunnilla, mikä ei ainakaan vähentänyt kävijämäärää, kun asiakasmäärä ei enää voinut jakautua yhtä laajalle aikavälille kuin normaaliaukioloaikojen puitteissa. Sama paradoksi näkyi julkisessa liikenteessä: vuoroja vähennettiin, mutta suuri matkustajamäärä säilyi. Mitäpä muuta siitä voi seurata kuin ruuhkaa, väentungosta ja sylkihiukkasten vaihtumista - virukselle buffet kaikilla mausteilla! 

Suomeen turvaan

Kauan minua maaniteltiin Suomeen palaamaan, mutta mikäs täällä oli ollessa kun sai mennä ja tulla miten halusi? Koulu oli etänä, joten se ei ollut Suomeen paluun esteenä, mutta työ sirkuksessa pyöri yhä normaalista, enkä halunnut jättää sitä. Sitä paitsi kahden viikon karanteeni ja suljettu yhteiskunta Suomessa ei houkutellut. Maaliskuun lopulla sirkustreenit laitettiin kuitenkin säppiin ja päätin matkata Suomeen, aavemaisen aution Arlandan ja Helsinki-vantaan kautta "kotikotiin" Hyvinkäälle. Reilun kuukauden ehdin viipyä ennen kuin komennus kuului takaisin Tukholmaan tekemään harjoittelujakso yläkoulussa. Yliopistojen etäopintosuositus oli yhä voimassa, mutta tästä huolimatta meidän tuli suorittaa harjoittelu, koska peruskouluthan olivat edelleen auki normaalisti. Tämä kertonee jotain Ruotsin koronapolitiikan ristiriitaisuudesta..?

Omat kaverini

Vaikka koronatartuntojen määrä on täällä huomattavasti Suomea korkeampi, tunnen vain harvoja, jotka ovat koronan sairastaneet. Itsekin olen taudilta säästynyt, vaikka viikottain olen lähikontaktissa lähemmäs sadan sirkusoppilaan kanssa ja liikuskelen kaupungilla normaaliin tapaan, tosin julkisten kulkuvälineiden käytön minimoiden. Lähipiirissäni asenteet rajoituksia kohtaan jakautuvat ääripäästä toiseen. Yksi kaveri ei suostu tapaamaan ketään sisätiloissa, ja ulkonakin on pidettävä kahden metrin etäisyys. Valtaosa kuitenkin suhtautuu huolettomasti koko pandemiaan. 

Maskit

Tukholman katukuvassa ei pahemmin maskeja näy. Tuskin valehtelen sanoessani, että yksi viidestäkymmenestä pitää maskia julkisilla paikoilla. Edes julkisissa liikennevälineissä ruuhka-aikaan kylki kyljessä matkustaessa ei suojainten määrä lisäänny. Suurin syy on varmasti se, ettei Ruotsin terveysviranomainen ole asettanut edes suositusta kasvomaskien käytölle. Tätä perustellaan sillä, että maskien käyttö "luo valheellista turvallisuuden tuntua, jonka seurauksena muita suosituksia, kuten oireilevan pysymistä kotona ja turvaetäisyyden säilyttämistä. On myös riskinä, että kasvomaskia kosketellaan ja siten tartunta leviää käsien kautta, enemmän kuin ilman kasvomaskin käyttöä" (suora lainaus ja käännös Ruotsin terveysviranomaisen sivuilta, folkhälsomyndigheten.se). Mielestäni todella heikkoja argumentteja, joille en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Ensinäkin, turvaetäisyydet eivät tätä nykyäkään säily, vaikka maskeja ei käytetä. Se on nähty täyteen ahdetuissa busseissa ja metroissa. Jos maskeja käytettäisiin näissä väenpaljouksissa, se tuskin ainakaan lisäisi viruksen leviämistä: ei hönkäiltäisi toisten niskaan tai yskittäisi päin naamaa, eivätkä sylkihiukkaset pääsisi lentelemään kosketuspinnoille ja sieltä käsien kautta suuhun. Toinen peruste kasvomaskin koskettelusta huvittaa myös kovasti. Jos koskettaa kasvomaskia, ei se johda suoraan tartunnan saamiseen. Parempi se kai on koskettaa kasvomaskia kuin paljaita kasvoja? Ihan maalaisjärjellä ajateltuna maskin pitäminen estää sormien tunkemisen suuhun ja nenään. Joten, Tegnell, missä viipyy maskisuositus?

Maskeista ei varmasti ole hyötyä silloin, kun niitä käytetään väärin. Juuri siinä täällä ollaan taitavia. Kerron esimerkkinä opintojeni laboratorio-oppitunnit. Yliopisto oli määrännyt maskipakon laboratorioihin, joten kaikkien tuli pitää maskia oppituntien ajan. Mutta suurin osa opiskelijoista tuli tyylikkäästi sisään ilman maskia, ja vasta kun olivat varanneet mikroskooppipaikan - ja todennäköisesti päästämään ilmoille muutama tuhat sylkihiukkasta ja hipelöimään kaikki mahdolliset kosketuspinnat, vasta sen jälkeen maski kaivettiin esiin repusta. Etenkin monen paljasjalkaisen tukholmalaisen kohdalla on tullut mietittyä, löytyykö korvien välistä aivot vai onko pää täytetty vanulla (tämä pohdinta on noussut esille monissakin yhteyksissä, mutta ei siitä sen enempää. Eikä saa yleistää, ei läheskään kaikki tukholmalaiset oo tyhmiä😆). Pari labraryhmäläistäni todistivat jälkimmäisen pitämällä maskia nätisti suun edessä, nenän kuitenkin törröttäessä maskin reunan yli. Yritin luoda moittivia katseita heitä kohti, mutta tuskin he tajusivat mistä mun mulkaisut johtuivat. Harvinaista ei ole sekään, että maski kiskaistaan sivuun, jotta saadaan vedettyä syvään henkeä, tai että suoja lasketaan kaulalle kun suuta tarvitaan esimerkiksi silmälasipidikkeeksi. Äly hoi!

Isänmaan puolesta?

Monesti olen keskusteluissa kritisoinut Ruotsin linjaa, joka tuntuu laittavan talouden ihmishenkien edelle. Yhdellä läheisellä ystävälläni tämä kritiikki tuntuu menevän pahasti tunteisiin ja kritiikkiä seuraa aina välitön ryöppy vasta-argumentteja ja Ruotsin kannan puolusteluja. Se on totta, että vasta jälkikäteen voidaan arvioida, mikä linja on ollut paras milläkin osa-alueella, mutta tartunta- ja kuolleisuusluvut eivät valehtele: Ruotsissa tartuntojen kokonaismäärä on 208 295 ja kuolleita 6406, Suomessa vastaavat luvut 20 747 ja 375. "No joo.. mutta Ruotsissa on kuitenkin tuplasti enemmän asukkaita kuin Suomessa", kuului ystäväni vasta-argumentti. Jälkikäteen hän tajusi itsekin puolustuksensa absurdiuden.  

Koronataksi ja merkityksetön tartunta

Ruotsi on pandemian kuluessa lisännyt testauskapasiteettiaan (mutta niin on tehnyt muutkin Pohjoismaat, joten se ei selitä lukujen poikkeavuutta). Jos epäilee itsellään koronaa, voi napata puhelimen kouraan ja tilata "koronataksin": lähetti kärrää kotiovelle tee-se-itse -testipaketin ja tulee myöhemmin noutamaan sen takaisin. (Hyi, ei kuulosta houkuttelevalta ajatukselta tehdä itse itselleen nieluviljelyä, saatika tunkea vanupuikkoa sieraimien kautta aivoihin 🤢). Jos epäilee sairastaneensa koronan, mutta ei oireiden alkaessa testauttanut itseään, voi hakeutua vasta-ainetestiin. Testiin pääsee matalalla kynnyksellä, käytännössä kuka vain. Kävin itsekin verikokeessa vasta-aineiden toivossa sairastettuani sitkeän flunssan, mutta tulos oli negatiivinen. Jo oireiden alkaessa kävin terveyskeskuspäivystyksessä, jotta saisin antibioottia mahdolliseen poskiontelontulehdukseen. Terveyskeskuksessa minut suljettiin yksin tyhjään huoneeseen, luonnollisesti pelkäsivät minulla olevan korona. Lääkäri saapui paikalle visiirin kanssa ja otti nieluviljelyn testatakseen oliko tulehdus bakteerin vai viruksen aiheuttama. Toivoin bakteeria, jotta antibiootti parantaisi... Selvisi kuitenkin, että tauti oli viruksen aiheuttama ja sain vain nenäsuihkeen. Lähdin terveyskeskuksesta ymmälläni. Mitä just tapahtui? Lääkäri totesi että mulla on jonkin viruksen aiheuttama tauti, mutta passitti minut kotiin jatkamaan elämään. Eikö se korona enää kiinostanutkaan, vai miksei virusta X haluttu identifioida...? Ehkä heillä oli joku mekanismi, jota en ymmärrä, mutta tuntuu hämmentävältä etteivät testanneet koronan varalta (mikä toki sopisi Ruotsin merkilliseen koronalinjaan...)

Mitä ON tehty?

Mitä Ruotsissa sitten on tehty tartuntojen ehkäisemiseksi? Ympäri Tukholmaa kauppojen ovissa, seinillä, lattioilla, mainostauluissa ja jopa kävelyteiden asfalteilla on tarroja ja julisteita muistuttamassa etäisyyden pitämisestä (not happening), käsihygieniasta ja oikeaoppisesta aivastamisesta. Kahviloissa ja ravintoloissa saa istua max 8 henkilöä yhdessä seurueessa, ja seurueiden välillä tulee olla yksi tyhjä pöytä. Yleisillä penkeillä, kirjastoissa ja opiskelutiloissa on teipattu joka toinen penkki pois käytöstä. Ryhmäliikuntatunneilla on rajattu määrä osallistujia ja kuntosaleilla tulee desinfioida käyttämänsä välineet (not happening). Ja kuten ylempänä sanoin, suurin osa yliopistoista on siirtynyt täysin etäopiskeluun, viimeisten rajoitusten myötä jopa liikuntatieteellinen, joka viimeiseen asti piti kynsin hampain kiinni käytännön kurssien tavanomaisesta toteutuksesta. Peruskoulut pyörivät tavalliseen tapaan, lukioissa vuorottelevat etä- ja lähiopetusviikot. Viime viikolla pääministeri vetosi ruotsalaisiin ankaralla puheella, jossa hän suorastaan käski pidättäytymään kuntosalille menemisestä, juhlien ja päivällisten järjestämisestä sekä kirjastoissa vierailemisesta.

Vaikka oon nyt pitkäsanaisesti ja satiirinomaisesti kritisoinut Ruotsin koronapelleilyä, en todellakaan aseta itselleni sädekehää päähän: tässä mä kirjoitan postausta kirjastossa istuen, aamutreenin kuntosalilla tehneenä. En siis oo yhtään sen kunnollisempi ihminen kuin muutkaan ruotsalaiset (paitsi että maskia osaan käyttää oikeaoppisesti😁). Mikäs täällä on ollessa, kun saa mennä ja tulla ilman miten tahtoo, hejsan hoppsan! 

Syksy käyntiin Tukholman syömishäiriöklinikalla

Vuosi vierähtänyt edellisestä postauksesta. En oo yksinkertaisesti jaksanut istua alas ja kirjoittaa, ajatukset on ollut täysi pyörremyrsky ja pitkäjänteistä keskittymistä vaativat hommat jotka ei koulun tai töiden suhteen ole välttämättömiä, on jäänyt miltei täysin sivuun. Paljon on ehtinyt tapahtua niin hyvässä kuin pahassa, mutta kaikesta en ehdi enkä aio tänne sepustaa. Nyt kuitenkin puoliksi pakotettuna voinut istahtaa ja uhrata aikaa myös "hyödyttömille" asioille. Tässä siis pieni kurkistus mun ja mörököllin lähimenneisyyteen ja -tulevaisuuteen, varsågoda!

Oon ollut kirjoilla Tukholman syömishäiriöklinikalla eli SCÄ:llä noin puolitoista vuotta. Pääsin hoidon piiriin vasta vuoden odottelun jälkeen pitkien jonojen vuoksi. Alkuun keskustelin psykologin kanssa noin kerran viikossa, kunnes hän jäi sairaslomalle ja jäin ilman hoitajaa. Olin oikeastaan helpottunut, koska koin kyseisen psykologin todella epäammattimaiseksi eikä meillä synkannyt yhtään. Mutta se onkin ihan oma tarinansa, ehkä kerron siitä joskus toiste. Sitten iski koronakriisi, lähdin Suomeen ja sinnitelin koko kevään täysin ilman hoitokontaktia. Kevät ja kesä ei muutenkaan tuonut tullessaan pelkkää valoa ja aurinkoa vaan vähintään yhtä paljon vaikeuksia ja paskaa. Tietysti reagoin syömisten ja liikkumisten sääntelyllä, mikä johti loivaan mutta tuhoisaan alamäkeen. Otin kesällä kontaktia psykiatriini ja hän käski olemaan yhteydessä kun palaan takaisin Ruotsiin, jotta voisimme jatkaa hoitoa tarvittavalla intensiteetillä. Olin ajautunut taas syvemmälle mörököllin luomaan spiraaliin, josta halusin nyt pois. Psykiatri oli jo kauan väläytellyt ajatusta SCÄ:n päiväyksiköstä Idunista, mutta olin aina tyrmännyt koko vaihtoehdon. En halunnut lykätä opintojani tai laittaa sirkusohjauksia sivuun, se ei ollut vaihtoehto. Nyt pandemiatilanteen myötä opiskelu siirtyi pitkälti etäopetukseen, joten opintojen suorittaminen olisi mahdollista fyysisesti toisaalla. Se ei siis olisi enää (teko)syy hoidon aloittamisen välttelyyn. Lisäksi paikan päällä tulisi olla vain päiväsaikaan, joten sirkusohjauksetkin onnistuisivat. 

Päätin ottaa haasteen vastaan ja hypätä tuntemattomaan. Sain paikan Idunista heti seuraavalla viikolla ajatuksen lämmittelystä. Loppuviikko ennen hoitojakson alkua oli raskas ja sekava. Nyt olisi viimeinen hetki toteuttaa vanhoja rutiineja, viimeinen hetki syödä vähemmän, viimeinen mahdollisuus liikkua liikaa. Näin teinkin mörököllin soimatessa siitä, että olen liian terve ansaitakseni hoitopaikan. En missään nimessä saisi alkaa tsempata nyt ennen hoidon alkua, mitä jos mä onnistunkin ja paranen kahdessa päivässä? Täysin surrealistinen ajatus, mutta silti annoin sille vallan ohjata mun valintoja. Positiivista oli kuitenkin se, että olin päättänyt antaa hoitojaksolle mahdollisuuden. Päättänyt, että tuosta maanantaista tulisi käännekohta ja mörökölli jäisi kakkoseksi.

Koitti maanantai 21. syyskuuta ja jakson aloitus Idunissa aamuyhdeksältä. Tietysti mörökölli halusi vedellä naruista vielä kerran ennen tuomiollista tapaamista ja nipisti aamupalan siltä päivältä. Tapasin ryhmäni Idunin olohuoneessa, meitä oli kuusi naista 18-40 ikävuoden välillä. Eri kokoisia, eri näköisiä, eri taustoista tulevia kuntoutujia. Idunissa hoito perustuu täysin omaan motivaatioon, jos ei seuraa suunnitelmaa tai muuten saastuttaa paranemismyönteisen ilmapiirin, ei hoitoa voi tässä muodossa jatkaa. Idun koostuu kahdeksasta kolmen viikon intervallista. Periaatteena on yksi viikko Idunissa arkisin klo 9-15, minkä jälkeen kaksi viikkoa kotona opittua omatoimiseen arkeen soveltaen. Kotiviikoillakin toki ollaan yhteydessä Iduniin tarpeen mukaan kerran tai useammin viikon aikana. Idun-päivinä syödään klinikalla aamupäivän välipala, lounas ulkona yhteistyöravintoloissa ja iltapäivän välipala klinikalla. Lisäksi tavataan omaa henkilökohtaista terapeuttia ja osallistutaan erilaisiin ryhmäaktiviteetteihin: viikko-ohjelmassa on muiden muassa rentoutumista, itsearviointia, taideterapiaa, fysioterapiaa ja ongelmanratkaisua. Oman terapeutin kanssa sovitaan ateria- ja liikuntasuunnitelmista, seurataan painoa ja käsitellään vaikeiden tilanteiden herättämiä tunteita ja etsitään ratkaisuja niihin. Ryhmässä on kahdeksan paikkaa ja osallistujat voivat olla vasta hoitojaksonsa aloittaneita tai jo pidemmällä prosessissaan.

Ensimmäinen viikko oli rankka. Haastoin itseäni monella tasolla ja kokeilin asioita, joita en ollut tehnyt vuosiin. Söin esimerkiksi ravintolassa pastan, mitä en ole tehnyt yli kuuteen vuoteen. 

Ehkä haastavinta ryhmämuotoisessa hoidossa on alituinen itsensä vertailu toisiin. Varsinkin kun ryhmä koostuu häiriintyneen syömiskäyttäytymisen kanssa taistelevista yksilöistä, on vertailu melkoisen petollista: on vaikea tietää, mikä on normaalia, kun kaikkien käsitys normaalista on vääristynyt. Oma kasvatukseni ja kokemukseni syömishäiriöhoidosta on asettanut raamit, joiden mukaan lautanen tulee syödä tyhjäksi. Mua miltei raivostuttaa ihmiset, jotka jättävät ruokaa lautaselle. Lautanen kuuluu syödä tyhjäksi toisaalta koska se kuuluu tapoihin ja toisaalta koska ruokaa hyvää ei pidä heittää pois. Ekana päivänä kaikki muut jätti syömättä käytännössä puolet annoksistaan, mikä musta oli hämmentävää, kun kaikilla kuitenkin lienee tähtäimessä mörököllin rökittäminen. Hyvien tapojen ja ekologisen periaatteen lisäksi tuo syömishäiriö mukaan myös kolmannen aspektin: jos muut jättää ruokaa lautaselle, tarkoittaa se että mä oon syönyt enemmän - eniten. Eli mä oon läski. Mä tein väärin. Mä lihon, muut ei. Mä oon epäonnistunut ja heikko. Mulla ei oo itsekuria. Muut on parempia, mä oon huono. Toisaalta tiedän totuuden olevan toinen. Se olin minä, joka teki oikein. Muut teki väärin. Mä olin vahvempi, mä laitoin mörököllille jauhot suuhun. Muut antautui sen sätkynukeiksi. Niin tai näin, olin tosi hämmentynyt. Asetelma mun päässä oli minä vastaan muut. Jättikö ne syömättä siksi, että mä tuntisin itseni huonommaksi? Saiko ne kicksit siitä, kun mä söin enemmän ja ne jäi kaloreita voitolle? Olinko mä liian terve tähän hoitoon kun pystyin syömään lautaseni tyhjäksi?

Otin asian puheeksi yhdessä ryhmäaktiviteetissa, koska se jäi pyörimään mun päähän koko päiväksi ja sai mut skeptiseksi koko hoidon suhteen. Jos jo eka päivä on näin triggeröivä ja ryhmän motivaatio parantua on nolla, voiko tästä seurata muuta kuin harmia? Muut otti asian ihan hyvin ja puhuimme läpi ajatuksiamme. Yksi sanoi ettei häneen kannata verrata, koska hän ei somaattisista syistä pysty syömään suuria - tai siis normaaleja - ruokamääriä. Osa sanoi olevansa niin syvällä omassa taistelussaan ruokailuhetkissä, etteivät he kiinnitä huomiota siihen paljonko muut syövät tai eivät syö. Tätä en kuitenkaan täysin osta, ja olen edelleen sitä mieltä että syömishäiriöhoidossa tulee syödä lautanen tyhjäksi ja piste. Muuten se on täyttä hoitajien ja ennen kaikkea itsensä kusettamista. Keskustelu tuntui kuitenkin jollain tavalla vapauttavan ryhmämme ilmapiiriä ja kohentaa yleistä motivaatiota. Kannattaa siis nostaa kissa pöydälle, se on kaikkien oikeus ja etu. Opin kuitenkin tästä, että parhaan saan parhaan hyödyn tästä jaksosta itselleni, jos yritän keskittyä vain itseeni ja sulkea muiden tekemiset pois mun jo ihan tarpeeksi laajalta stressivyöhykkeeltä. Siispä silmälaput ohimoille ja eteenpäin!

Ensimmäinen Idun-intervalli on nyt takana ja seitsemän vielä edessä. Tuntuu pitkältä ajalta, mutta kun otetaan huomioon ongelman syvyys ja ne kymmenen kiloa, jotka on kerättävänä painotavoitteen alarajaan, on puoli vuotta ehkä jopa säälittävän lyhyt aika. Sitä paitsi tuntuu, että aloitan nyt toisen intervallin taas nollapisteestä ikävän poskiontelosairastelun ja siitä seuranneen rajoittuneen syömisen takia. Kenties mörökölli vetäisi viimeisen ässänsä hihasta ja sai mut maagisesti sairastumaan, jotta sais taas kontrollin mun syömisistä? Tai sitten tää oli kehon tapa ilmoittaa, että nyt on hiljennettävä vauhtia ja jäädä sänkyyn lepäämään ylenmääräisen treenaamisen sijasta. Kuka tietää? 

Oon kuitenkin supertoiveikas tämän hoitomuodon suhteen. Koin ensimmäisellä viikolla monia itseni ylittämisen hetkiä ja tunsin jo muutaman päivän jälkeen olevani energisempi. Ihan loogista sinänsä, kun olin saanut sisääni enemmän energiaa. Ekan Idun-viikon keskiviikkona treenien ohjauksen jälkeen kirjoitin puhelimeni muistiinpanoihin ilosta pakahtuen näin: "känslan i dagens träning: jag skulle ha velat krama alla, jag älskar livet!" Tollaista tunnetta en muista kokeneeni piiiiiitkään aikaan. Elämä on ollut niin kauan harmaata suorittamista kuin jaksan muistaa. Tuo tunneryöppy toi toivoa siitä, että ehkä väreiltään rikkaampi elämä on mullekin mahdollista, ehkä kaikki ei oo vielä menetetty. 

Kiva jos pääsit tänne asti. Katsotaan, aktivoidunko blogini kanssa enemmänkin, mutta en halua ottaa asiasta mitään painetta. Jos sulla kuitenkin on joku toive tai idea, mistä haluaisit mun kirjoittavan, niin saa tulla kertomaan esim kommenttikentässä, Instagramissa tai Facebookissa! 

Vi hörs, ta hand om er! ❤️

Kuulumisia kesältä

Kiitollisena voin todeta, että kulunut kesä on ollut mun tähän astisen elämän kesistä parhain. Niin paljon ihania ihmisiä, tapahtumia, paikkoja ja tekemistä. Luonnollisesti sekaan on mahtunut myös paljon paskaa ja ahdistusta, mutta hyvien asioiden paljous ja laatu polkevat niiden merkityksen pohjamutiin. Verrattuna viime kesään näin ja koin heittämällä triplasti enemmän, kun taas stressasin ainakin hivenen vähemmän.

Innostuin leuanvedosta, ja aloitin treenaamaan Jukka Rajalan suunnittelemalla systemaattisella harjoitusohjelmalla. Kuten pari postausta aiemmin mainitsin, tavoitteenani oli kesän loppuun mennessä saada vedettyä kymmenen leukaa. Arvatkaa meneekö? No ei. Edes maksimitulos ei ole parantunut. Nuo maksimit viisi leukaa tosin tulevat helpommin kuin aiemmin, eikä vain harvoina päivinä. Ja 3+3+3+3 sarjat parin minuutin tauoilla onnistuvat, toisin kuin kesän alussa.

Ja miksiköhän kehitys on jäänyt näin vähäiseksi? Syitä on paljon, mutta kaksi suurinta lienee liian vähäisessä energiansaannissa ja liian vähäisessä levossa. Systemaattisinkaan treeniohjelma ei ole toimiva jos viikko-ohjelma ei tue harjoittelua ja anna tilaa kehitykselle.

Kesän söin melko hyvin ison aamu- ja iltapalan lisäksi kaksi pääateriaa, toisinaan jälkimmäiset pääsi lipsumaan yhteen, mutta tuolloin korvasin energiamäärän pähkinöillä ja kuivatuilla hedelmillä, joita rakastan syödä iltaisin, ja paljon. Vaikka energiaa riittikin jaksamiseen, tekemiseen, olemiseen, työntekoon ja treenaamiseen, kehitykseen sitä ei liiemmin piisannut. Treenasin ja kulutin niin paljon ruokamäärään nähden, vaikka koinkin syöneeni tarpeeksi (ja usein liikaa). Jos olen rehellinen, ja nyt olen, niin osa treenistä oli huonon omantunnon ehkäisyyn. Silti liikunta ei montakaan kertaa tuntunut pakolta tai vastenmieliseltä, kuten aiemmin on ollut. Positiivistä kai?

Syöminen ja suhtautuminen ruokaan on kuitenkin kesän kuluessa jokseenkin rentoutunut. Vaalea pasta tumman pastan sijasta ei ole ongelma, pari karkkia ei kaada maailmaa ja sukujuhlissa voi maistaa pienen palan kakusta - ja hakea lisääkin jos maistuu. Niin sanottu kiellettyjen ruokien lista on siis supistunut. 

Kuten todettu, ruokamäärä ei riittänyt suurempaan voimaominaisuuksien kehittymiseen, ja varmaan sanomattakin selvää ettei vaa'an lukema ole ottanut muuttumatonta suuntaa ylöspäin, vaan tapansa mukaan heilahdellut eestaas kuin Newtonin kehto. Taito-ominaisuuksien käyrä sen sijaan on ainakin lievästi nousujohteinen: kesän aikana oon oppinut avaamaan hartioita käsilläseisonnassa yllä olevan kuvan mukaisesti ja parantanut hallintaa yhden käden käsilläseisonnassa. Ennätys vielä vaatimattomat kolme sekuntia, suunta siis ylöspäin! 

Jos olisin jättänyt treenikertojen määrän vähempään ja antanut energiansaannin tehdä tehtävänsä, olisi lihasten hermottumisen lisäksi myös hypertrofia olisi boostannut kehitystä. Nyt kun kesän lepopäivien määrä jäi sormilla laskettavaksi, ei tätä arvatenkaan käynyt. Tiedän kuinka tärkeää lepo on kehityksen kannalta, mutta en kuitenkaan uskalla levätä. 

Ironista, pitää siis opetella noudattamaan omia oppejaan.

Tästä postauksesta voi lukea mietteitäni kesän alussa ja peilata niitä lopputulokseen.

Kesäreissu Italiaan

Kesän lomamatka lämpimissä tunnelmissa Italian Viareggioon ja Camaioreen Toscanassa poikaystävän porukoiden kanssa. Käsittämättömän upea paikka! Totesin, että olen syntynyt täysin väärälle leveysasteelle...

Tässä matkan kuvasatoa!

Räppäristä isoksi pikkulinnuksi - värikäs sirkushistoriani part 1

Pienestä pitäen olen heittänyt kuperkeikkaa, hyppinyt sohvalla ja sohvalta lattialle säkkituoliin, kiipeillyt puissa ja roikkunut paikoissa, mitkä eivät ehkä ole roikkumiseen tarkoitettu.

2006-2007

Vanhempani etsivät minulle monipuolista, ei-kilpailuhenkistä liikuntaharrastusta, ja kuusivuotiaana esikoululaisena he ilmoittivat minut sirkustunneille Hakasirkukseen. Harrastajamäärä tuolloin vielä oli kaksinumeroinen. Kysyntää oli enemmän kuin tarjontaa, ja sain jonottaa paikkaa jonkin aikaa. Viimein keväällä 2006 sain paikan alkeisakrobatiaryhmästä. Tykkäsin sirkuksesta kovasti ja harrastinkin sirkusta kuusi vuotta yhteen putkeen, kunnes joukkuevoimistelun aloittaminen valmennusryhmässä syksyllä 2011 verotti aikaa niin paljon, ettei sitä jäänyt toiselle harrastukselle. Ensimmäisinä kuutena vuotena tutustuin monipuolisesti sirkuksen eri lajeihin ja välineisiin, mutta ilma-akrobatiasta muodostui oma lemppari. Mutta, palaan alkuun ja etenen kronologisessa järjestyksessä kohti ensimmäisen sirkusaikakauden loppua.

Ensimmäisen vuoden kevätsirkusesityksestä ei harmi kyllä löydy kuvia tai videoita. Muistan kuitenkin, että ryhmämme oli teema oli harlekiinit. Oranssit ja vihreät paidat päällä, toisen silmän ympärille maalattu salmiakkikuvio eri väreillä. Mun violetti silmänympärykseni herätti ilmeisesti helposti väärinkäsityksiä: törmäsimme sattumalta mammaan bussissa, ja hän kauhisteli, mistä mun silmä oli mennyt mustaksi, oliko joku lyönyt mua tai vastaavaa.😅

Vuonna 2007 olin sairaana kevätsirkuksen aikaan, mikä on ehkä osasyy sille ettei mulla oo mitään muistikuvaa ryhmämme teemasta tai esityksestä ylipäätään.

2007-2008

Ensimmäinen esitys josta löytyy materiaalia on kevään 2008 räppäriesitys. Musiikkina meillä oli Elastisen Anna Sen Soida, päällä löysät vaatteet, huulet maalattu mustiksi ja päässä lippis nokka väärään suuntaan käännettynä. Yhteisen kärrynpyöräsisääntulon jälkeen kaikki saivat yksitellen näyttää oman bravuuriliikkeensä muiden jammaillessa taustalla. Nähtiin kärrynpyöriä, arabialaisia, päälläseisontaa, vanteenpyöritystä ja naruhyppyjä. Itse olin valinnut tehdä kaadon siltaan ja siitä vuorojaloin ponnistuksen yli. Jännitti ihan tavattomasti, koska se ei onnistunut kymmenellä kerralla kymmenestä. Mutta olihan se pakko päästä näyttämään kun sitä oli tahkottu olkkarin matolla oikein urakalla. Adrenaliinin avustamana onnistuin onneksi, lippis tosin tippui matkan varrella matolla. Se tuntui ylitsepääsemättömän nololta, kiiruhdin hakemaan lippiksen ja heilautin kättä yleisölle jo puoliksi kääntyneenä. Yleisön ottaminen ja ylipäätään yleisön edessä oleminen ei tuolloin vielä yhtään ollut mun mieleen, mulla oli kaikenlaiseen esiintymiseen aikamoinen viha-rakkaussuhde. Toisaalta se kiehtoi, toisaalta oli kammottava ajatus. Esityksen loppuvaiheilla siltakävelyssä lippis päätti taas lennähtää lattialle. Kumarsin muiden kanssa ilman lippistä, minkä jälkeen muiden juostessa verhoihin juoksin yksin keskeltä hakemaan lippiksen. Ei yhtään ainakaan helpottanut nolostumistani ja ramppikuumettani. 😅

2009-2010

Vuoden 2009 kevätsirkuksen teema oli Lumikki ja seitsemän kääpiötä. Permannolla temppuilevia suloisia kääpiöitä, trapetsilla ilkeä kuningatar ja lattialla Lumikki supertaitavalla hulavanne-numerolla. Minä olin yksi monesta kymmenestä kääpiöstä, joita tietenkin lavalla oli kerrallaan se seitsemän. Yleisön edessä oleminen jännitti edelleen ihan yhtä lailla. Hymyä ei erronnut hiukkaakaan, pyydetyistä hulluttelevista ilmeistä puhumattakaan, vaikka roolikseni oli annettu kääpiöjoukon vitsiniekka, Lystikäs. Epävarman oloisena, pelokkaan näköisenä ja tärisevin käsin toimitin esityksen loppuun. Kuitenkin olisin numeroni jälkeen halunnut lavalle uudestaan! 

Numeroni tein rolabolalla synkronoituna sirkuskaverini S:n kanssa. Olimme itse ideoineet pienen koreografian rullan kanssa ja ideoineet ihan uuden tasapainoilutempun putkilon kanssa: putkilo pystyssä, tasapainoilu, syvä kyykky ja hulavanteen pyöritys rullan päällä seisten. Ei muuten oo ihan helppoa, vielä kun alustana on muhkurainen permantomatto. Kokeilkaa vaikka! 

Lapsena on vaikea ymmärtää, että tarkoitukseton ilmeettömyys ja pienieleisyys ei näytä yhtä hyvältä yleisöön kuin liioitellut ilmeet ja överisuuret liikkeet. Se tuntuu nololta, mutta todellisuudessa se on päinvastoin: pieni piiperrys lavalla saa esiintyjän lisäksi yleisön kiusaantumaan.

2009-2010

Ennen vanhaan (kymmenisen vuotta sitten siis 😂) sirkuksella oli vain ja ainoastaan yksi ilma-akrobatiaryhmä. Monen vuoden haaveilun jälkeen sain vihdoin paikan ilmaryhmästä. Tuolloin sitä ei tosin kutsuttu ilmaryhmäksi kuten nykyään, vaan nimitys oli "trapetsiryhmä". Ai miksi? Ainoat välineet jotka katosta roikkuivat oli kaksi trapetsia. Nyt myöhemmin kuulin että toinen trapeitseista oli vielä ohjaaja Mirjan itse käsintekemä, aplodit siis hänelle ilma-akrobatian alulle panemisesta Hyvinkäällä! 🙌

Tuolloin ei ollut puhettakaan kankaasta, hammockista, renkaasta tai strapseista. Ne tuntuivat kaikki utopistisilta ja kaukaisilta ajatuksilta. Ryhmässä oli vajaat 10 lasta, miten siis selvisimme kahdella trapetsilla? Hyvä kysymys, viime vuosina ohjatessani kun tuntui että neljällä trapetsilla, kahdella renklaalla ja kolmella kankaallakin pääsi syntymään jonoja. Sopu sijaa antaa, niin se kai vain meni. Kaikki odottivat omaa vuoroaan, odotellessa saattoi kiivetä köyttä, roikkua voimistelurenkaissa tai temppuilla matolla. Aika alkeelliset olosuhteet siis verrattuna Hakasirkuksen tämänpäiväisiin puitteisiin. Hauskaa meillä silti oli ja paljon uutta opittiin!

 Juuri Hyvinkäälle muuttanut uusi luokkalaiseni Pihla etsi uutta harrastusta ja suosittelin hänelle oitis sirkusta. Seuraavana päivänä hän ilmestyi tunnille kokeilemaan, tykästyi harrastukseen ja on sen parissa edelleen.

Kevät 2010 toi mukanaan olympiateemaisen kevätsirkuksen. Olin ensimmäistä kertaa mukana kahdessa eli numerossa: synkronoitu trapetsi Pihlan kanssa ja "kuulantyöntö"-numero pallolla V:n kanssa. Esiintymisen ilmeettömyys jatkui, mutta uskalsin jo pysyä tempuissa kauemmin ja ottaa aplodit. 

Trapetsinumerossa haastoimme itsemme todella, kun päätimme tehdä pelottavan linnunpesän ylhäällä köysissä ja kammoksutun kuperkeikan seisaalta istumaan. Jälkikäteen isäni kuvaamasta videosta selvisi, että Pihla skippasi tuon kuperkeikan minun tehdessä vieressä. Oon edelleen katkera tästä petoksesta 😄

Bäkkärillä en ollut ihan kartalla esitysten aikataulusta: myöhästyin pallonumeron sisääntulosta ja siinä rytäkässä unohdin esiintymisasuuni kuuluvan kilpailunumeroliivin...

2010-2011

Kaudella 2010-2011 toin kaverini Mimosan ilma-akro trapetsitreeneihin kokeilemaan (oon näköjään toiminut linkkinä aika monien sirkuksen aloittamiselle...). Tunnilla oli myös kokeilemassa toinen uusi tyttö, joka taisi olla pitkässä ryhmäjonossa ykkössijalla. Lähdön yhteydessä hänen oli tarkoitus saada ilmoittautumislomake ohjaajalta. Jostain syystä lappu päätyi kuitenkin Mimosan mukana kotiin, ohjaaja oli ilmeisesti sekoittanut tytöt keskenään. Tän väärinkäsityksen johdosta Mimosa pääsi mun mukaan ryhmään ja on yhä tänä päivänä taitava ja kokenut harrastaja! Toivon kovasti että tämän toisen tytön sirkusura ei jäänyt, kun ei saanut lappua mukaansa... 😅

Innostuimme Mimosan kanssa paritrapetsista, ja parissa kuukaudessa saatiin kasaan numero, jossa olimme kivikautisia lintuja. Esiintyminen tuntui extrajännältä, kun numeromme oli ihan ensimmäisenä koko Kivikausi ja tulevaisuus -kokonaisuudessa. Tosi hieno esitys siihen nähden, että Mimosa ei ollut kuin yhden kevään harjoitellut! Yleisö tosin oli molemmista tosi pelottava, eikä sinne uskallettu katsoa kuin kulmien alta, leuka alas painettuna... 😄

Ja en kestä tuota meidän pituuseroa: mä oon kuvissa 12 ja Mimosa 11, ja pituuseroa melkein pään verran. Tänä päivänä tosiaan ollaan melkolailla samanpituisia.

Toisen esityksen tein sirkuskaverini S:n kanssa, välineenä jälleen iso pallo. Mä olin lintu, jota S yritti metsästää esitys päättyi siihen, että metsästäjä sai linnun kiinni, muttei jaksanut kantaa sitä, joten roolit vaihtuivat: "pikku"lintu kantoikin metsästäjän sylissään verhoihin.

2011-2014

Se oli viimeinen sirkuskauteni vähään aikaan, kun siirryin väliaikaisesti kilpailemaan joukkuevoimistelun puolelle, jonne sinnekin nappasin muutaman sirkuskaverin mukaan... Akrobatia jäi tuona aikana suhteellisen omaehtoiseksi, kun muu joukkue meitä sirkustaustaisia lukuunottamatta ei juuri perustanut akrobatiasta. Se ei kuitenkaan tarkoittanut että sen määrä olisi vähentynyt; kyllä sitä temppuilua nurmikoilla ja olohuoneessa jatkettiin yhtä lailla. 

Mutta voimisteluajasta voisi tehdä ihan oman postauksen, siitäkin kerrottavaa riittää.

Kiva jos jaksoit lukea tai edes rullata kuvat läpi! Seuraavassa postauksessa kerron sirkuselämästäni voimisteluaikakauden jälkeisellä puoliskolla, jolloin sirkustoiminta Hyvinkäällä on tekemässä läpimurtoaan. Enää ei koko harrastajakaarti mahdu lavalle yhdessä tanssimaan kuten yllä olevassa kuvassa vuonna 2010. 

Pysykää kuulolla, vi hörs!