Syömishäiriö + hammassärky ≠ hyvä juttu

Viime viikon puolivälistä asti taistelin päivä päivältä yltyvän hammassäryn kanssa. Keskiviikkona, kun viisaudenhammasta alkoi oudosti kutittelemaan, aavistin jo mitä on tulossa, koska kävin saman homman läpi parisen vuotta sitten. Aluksi tosiaan viisaudenhampaan tienoilla alkoi inhottava pieni kutina, joka parissa päivässä eteni kirvelyn kautta sietämättömään särkyyn ja vihlontaan. Pureskelu teki kipeää, jopa vedenjuonti oli tuskallista. 600mg Buranaa ei vaikuttanut kipuun mitenkään, eikä edes tujumpi Panacod; se vain sai mut pökerryksiin ja väsytti niin että otin torkut jokaisen tabletin jälkeen. No, ainakin hetkeksi pääsi karkuun särkyä panacodhuurteisiin päiväuniin...

Kolme hammaslääkärireissua tuli tehtyä neljän päivän sisällä, kaksi julkisella ja yksi yksityisellä. Ensimmäinen käynti oli yhtä tyhjän kanssa. Oli kuulemma ihan normaalia, että ien punoittaa ja särkee. Sain V-pen antibiootin, mutta kehoittivat alkuun koittaa pärjätä buranalla. Seuraavana päivänä kipu oli mökkireissulla jo yltynyt niin sietämättömäksi, että oli pakko turvautua yksityisen hammaslääkärin hoitoon. Tämä osaava lääkäri tyrmäsi heti minulle määrätynlääkkeen; on kuulemma yleinen virhe määrätä V-pen viisurikipuun, se kun ei todellakaan ole riittävä eivätkä sen vaikutukset edes kohdistu haluttuun paikkaan. Tältä lääkäriltä sain uuden tehokkaamman antibiootin, Panacodia ja topakan käskyn mennä heti maanantaina vaatimaan asianmukaista hoitoa, joka tässä tapauksessa olisi hampaanpoisto.

Sain ajan särkypäivystykseen puolilta päivin. Lääkäri napsaisi pidemmittä puheitta oikean yläviisaudenhampaan pois, ja tunsin jo kuinka kipu helpottaisi. Poisto ei sattunut tippaakaan suhteessa siihen järjettömään särkyyn mikä mulla oli valmiiksi. Puudutuspiikit tietysti on tällaiselle piikkikammoiselle aina pelottavia, mutta siinä särkykuplassa tekee ihan mitä vaan tuon kuplan poksauttamiseksi. Ja kuuluihan siitä mukava rutina korvassa kun hammasta voimalla väännettiin juurineen irti.

Kotona verenvuoto haavasta ei meinannut loppua millään, vaikka olin purrut lääkärin ohjeen mukaisesti sideharsotaitosta puolisen tuntia, ja vaihtanut vielä uuteen. Löysin itseni epätoivoisena surffailemassa netin keskustelupalstoilla etsimässä apua. Yksi vinkki tuli useasti esiin, mutta pidin sitä vähän hasardina: neuvottiin laittamaan kylmällä vedellä kostutettu teepussi vuotavaan kohtaan ja pitämään siellä pari minuuttia. Skeptisenä kaivon kaapista pussin mustaa teetä, huljuttelin kylmässä vedessä ja sulloin pussukan poskeeni. Ja - simsalabim - verenvuoto loppui kuin seinään. Vaikutus perustuu ilmeisesti teessä oleviin tanniineihin, jotka supistavat verisuonia, mikä vähentää tulehdusta ja turvotusta.

Jos siis kamppailet tyrehtymättömän verenvuodon kanssa, suosittelen satasella kokeilemaan tätä vanhan kansan teepussikikkaa!

Mutta siis, tämä ylipitkän sairaskertomuksen jälkeen tekstin varsinaiseen pointtiin.

Kun tuntuu, että suu on tulessa jatkuvasti ja poskea jomottaa, ei tosiaankaan tee mieli tunkea suuhun yhtään mitään,VAIKKA OLISIKIN POHJATON NÄLKÄ KUTEN MINULLA AINA. Viikonloppu meni ruokailun suhteen lähinnä mössölinjalla, kun pureskelu pahensi särkyä entisestään. En millään saanut syötyä sitä määrää, mikä mun olisi pitänyt, ja siitäkös mörökölli ilahtui.

Kun kiikkuu psyykkisen terveyden stabiiliuden kannalta painon alarajoilla, tällainen lyhytkin jakso reilusti miinuskaloreilla vaikuttaa ajatustenkulkuun huomattavasti. Ajatukseni alkoivat palata samaan noidankehään kuin pahimpina aikoina: olen syönyt liikaa, en ole liikkunut tarpeeksi, olen heikkotahtoinen ja lihon kohta kun syön niin paljon. Vaikka todellisuudessa syömiseni oli minimaalista. Hassua, jos syö muutaman päivän vähemmän kuin normaalisti, alkaa tuntua siltä että on syönyt enemmän kuin saisi.

Mikä tahansa somaattinen sairaus voi olla syömishäiriöstä toipuvalle kompastuskivi. Mörökölli poimii kaikki mahdollisuudet petkuttaakseen ja hyödyntää kaikki mahdolliset tekosyyt syömättömyyteen. Jos sairastuu flunssaan, poskiontelontulehdukseen tai kuume nousee, tarjoaa mörökölli vain kahta vaihtoehtoa: jatkaa syömistä ja liikkumista samalla tavalla kuin terveenäkin, tai vaihtoehtoisesti vähentää liikkumista (jos on ihan pakko, jos vaikka lääkäri on määrännyt liikuntakiellon) ja samalla vähentää syömistä reippaalla kädellä, vaikka oikeasti ruoka uppoaisikin enemmän kuin hyvin.

Molemmat vaihtoehdot ovat väärin. Ne johtavat vain tuhoisiin seurauksiin.

Ensinnäkin, kun kehossa on tulehdustila tai flunssa, kroppa tarvitsee energiaa parantumiseen. Jos energiansaannin evää tai kuluttaa kaiken pois liikkumalla, keho joutuu käyttämään ravintona itseään. Se syö kovaan tahtiin niitä olemattomia lihaksia mitä vielä on jäljellä, kun muualtakaan ei ole energiaa saatavilla. Ja mitäs siitä seuraa mun tavoittelemalle lihaskasvulle? No, tyhmäkin tajuaa. Se ottaa takapakkia, ja taas ollaan lähtöpisteessä, pahimmassa tapauksessa miinuksen puolella. Ja taas täytyy aloittaa alusta ruoan lappaminen, ennen kuin voi saada treenistä mitään hyötyä.

Muistetaan siis (minä etupäässä) syödä silloinkin, kun treenit on tauolla. Mitään kauheaa ei tule tapahtumaan, paitsi jos EI syö. Täytyy pitää ne omat tavoitteet mielessä ja miettiä mikä on oikeesti tärkeetä.

Olen mielestäni hyvässä tilanteessa sen suhteen, että tunnistan mörököllin aikaansaamat ajatuskierteet ja osaan pohtia niitä objektiivisesti. Vielä muutama vuosi sitten näin ei ollut, olisin pitänyt ajatuksia ihan ominani ja kapinoinut kaikkea muuta vastaan totellakseni mörököllin ohjeistuksia. Ja tiedän hyvin mistä myrkylliset ajatuskierteet johtuvat; kroppa saatika aivot eivät ole saaneet tarpeeksi energiaa, keho on aliravitsemustilassa, jolloin syömishäiriöajatukset vievät alaa omilta järkiperäisemmiltä ajatuksilta.

Kun tiedostaa tämän, on helpompi lähteä korjaamaan tilannetta.

Eilen hampaanpoiston jälkeen ja säryn helpttoessa illalla tunsin, kuinka mun kroppa huusi ruokaa. Niinpä mä söin, söin paljon, enemmän kuin mörökölli olisi halunnut. Iltapalan päälle kittasin pähkinöitä ja rusinoita ja hunajalusikallisia niin kauan kuin tunsin tarvitsevani lisää energiaa. Ja ihan tietentahtoen juuri noita naposteltavia, joista mörökölli ei tykkää, koska niissä muka on liikaa rasvaa ja sokeria. Aamulla sama juttu; kun tunsin ettei perusaamupala riittänyt, söin päälle rusinoita ja kuivattuja taateleita ja hunajalusikallisia. Näytin sille, että mä määrään. Mä otan takasin sen, mitä viikonloppuna menetin, koska en halua liukua enää alamäkeen.

Nyt olo on tasapainoisempi, ja oon valmis taas taistelemaan eteenpäin, palaamaan turvallisiin mutta terveellisempiin (=ravintosisällöltään suurempiin) ruokailutottumuksiin.

Suunta vain ylöspäin, hitaasti mutta varmasti.


Jos aiemmat pohdintani mörököllistä aka syömishäiriöstä kiinnostaa, tässä linkkejä aiempiin postauksiin:
Mikä on oikeesti tärkeetä?
Paino ei kerro mitään.
Mikä mua pelottaa bloggaamisessa?
Olen ihminen, en syömishäiriö.
Ei se miltä näyttää, vaan se mihin pystyy.