"Mikä susta tulee isona?" kysytään meiltä läpi elämän. Päiväkoti-ikäisenä tähän usein löytyy varma, topakka vastaus; monista pikkumiehistä tulee supersankareita tai astronautteja, kun taas monet tytöt aikovat ballerinoiksi tai prinsessoiksi. Monilla on toki realistisempiakin unelmia. Opettajan, tarhan tädin tai sedän, palomiehen ja poliisin olen havainnut olevan suosittuja toiveammatteja pienten lasten keskuudessa. Harvalla lapsuuden toiveammatti kuitenkaan tulee olemaan se aikuisuuden ammatti, johon lopulta päädytään. Joillain tosin näin käykin, ja se on ihailtavaa! Lienee todellakin kutsumusammatti, jos on pienestä pitäen siitä unelmoinut.
Omat lapsuuden toiveammattini ovat kyllä vaihdelleet, mutta ne ovat aina pysyneet pedagogisten ammattien kirjossa: päiväkoti-ikäisenä halusin päiväkodin tädiksi, esikoululaisena lastentarhanopettajaksi, alakoululaisena luokanopettajaksi. Selvää oli siis jo tuolloin, että haluan tehdä sosiaalista, ihmisten parissa tapahtuvaa työtä ja jos mahdollista, jakaa osaamistani eteenpäin muiden hyödyksi.
 |
| Ajattelin laittaa tähän postaukseen kuvia itsestäni eri liikuntamuotojen parissa sekalaisen satunnaisessa järjestyksessä. Ylläoleva kuva mökiltä, kesä 2015. |
Koska olin aina ollut hyvä koulussa, monet alkoivat yläasteen tienoilla kyselemään, eikö yhteiskunnan arvostama lääkärin ammatti kiinnostaisi. Alunperin ei, mutta ulkopuolisen painostuksen takia aloin pohtimaan myös tätä uraa. Pitkään se oli pinnalla ja meinasin valita lukionikin sen perusteella, mistä olisi parhaat edellytykset lääkikseen. Mutta ONNEKSI pitkän itsetutkistelun jälkeen tajusin, ettei lääkärin ura mua oikeasti kiinnosta. Ainoa mikä siinä veti puoleensa, oli palkka. Ei musta olisi siihen ammattiin ollut millään: kammoan piikkejä, en ikinä pystyisi pistämään ketään, mua tekee pahaa katsoa pahoja avohaavoja enkä ikinä pystyisi voimakeinoin vetää sijoiltaan mennyttä luuta takaisin paikoilleen. Sairaalasarjojakin katson kädet silmien peittona. Ja viimeisenä tikkinä se, että koulutukseen kuuluu ruumiinavauksen seuraaminen. H Y I !
Luojan kiitos että ymmärsin ajoissa, ettei mulla ollut lääkäriksi mitään kutsumusta; jos olisin mennyt muualle lukioon tavoitteenani päästä lääkikseen, mulla ei olisi näitä upeita ystäviä ja ihanaa poikaystävää, jotka mulla nyt on!❤️
 |
| Korkeushyppyä Porissa kesällä 2013 |
Muitakin vaihtoehtoja pyörittelin pelipöydällä lukioaikana. Muun muassa psykologia ja ihmismielen toiminta ylipäätään on aina kiehtonut minua kovasti, joten psykologin ammattikin kävi mielessä. Lisäksi mulla on huonoja kokemuksia koulupsykologien osaamisesta mitä syömishäiriöihin tulee (lue lisää tästä postauksesta), joten paloin halusta tehdä asiaan muutosta. Kuitenkin psykologiaa on hemmetin vaikea päästä lukemaan, ja toisaalta en kokenut enkä vieläkään koe olevani valmis psykologiaa lukemaan, kun oma psyykekin on toistaiseksi ainakin epätasapainossa.
Rakastan myös kielten opiskelua, erityisesti ruotsi ja saksa ovat lähellä sydäntä. En kuitenkaan halunnut ryhtyä saksan tai ruotsin opettajaksi, koska ne ovat ikävä kyllä tunnetusti vihattuja aineita sekä peruskoululaisten että lukiolaisten keskuudessa. Arvostan suunnattomasti etenkin näiden Suomessa väheksyttyjen kielten opettajia. Saa omistaa aikamoiset hermot ja optimistisen mielen, kun yrittää selittää ruotsin substantiivien taivutusta kapinallisille teineille. Hattua nostan, mä en kestäis saada sitä määrää paskaa niskaan, koska varsinkin yläasteikäiset sen osa-alueen hallitsee (omakohtaista kokemusta on sekä koulusta, voimistelusaleilta että kotoa varsinkin😅).
 |
| Estevalmennustunnilla kesällä 2015 |
Opettajan ammatti pysyi toivelistallani läpi peruskoulun. Olen aina ollut liikunnallinen ja rakastanut itseni haastamista, uusien lajien kokeilemista ja monipuolista harrastamista, sekä ihaillut, jos joku osaa hallita kroppaansa käsittämättömissä, taitoa vaativissa liikkeissä. Yläasteella tajusin, että voisin yhdistää intohimoni ammatinvalintaani, joten toiveeni opettajan ammatista tarkentui spesifimmin liikunnanopettajaksi. Yläkoulun ja lukion kuluessa varmuuteni ammattinvalinnasta vahvistui entisestään, kiitos maailman parhaiden liikunnanopettajien, jotka tutustuttivat uusiin lajeihin ja saivat innostumaan liikunnasta entisestään, ja painottivat rentoa liikkumista ja liikunnan iloa. Nämä loistavat opettajat toimivat varmasti esikuvinani, kun tulevina vuosina etsiskelekn itseäni ja rooliani liikunnanopettajana!
 |
| Voimistelukisojen harjoitussuorituksessa keväällä 2014 |
Ala- ja yläasteen taitteessa aloitin joukkuevoimistelun aktiivisesti harjoittelevassa kilparyhmässä. Ihastuin lajiin, ja jatkoin harrastamista kahdeksanteen luokkaan asti, kunnes lääkäri pisti stopin touhulleni, joka oli mennyt liiallisen treenin ja liian niukan energiansaannin takia kevyesti sanottuna överiksi. Olin seiskaluokasta asti ollut mukana valmennustoiminnassa apuvalmentajana, mikä minulta myös hetkeksi evättiin, kunnes olisin saanut somaattisen kuntoni kohdilleen. Paitsi että liikuntakielto tuntui pahalta, mutta yhtä pahalta, ehkä pahemmalta tuntui se, ettei päässyt valmentamaan. Takaisin valmentamaan pääseminen toimikin suurena porkkanana painonkorjaustavoitteen saavuttamisessa, ja pian pääsin takaisin hommiin. Ohjaustauko sai mut ymmärtämään, kuinka se todellakin on mun juttu. Mut on luotu ohjaamaan ryhmiä, näyttämään esimerkkiä, auttamaan muita ja saada muut innostumaan liikunnasta.
 |
| Luistelua helmikuussa 2015 |
Keväällä Suomen yhteishaussa mulla oli selvä ykkösvaihtoehto, joka on ollut unelmani jo yläasteelta asti: halusin päästä Jyväskylän liikuntatieteelliseen opiskelemaan liikuntapedagokiikkaa. Tiesin, että sitä on älyttömän vaikea päästä opiskelemaan, jopa vaikeampi kuin psykologiaa, koska opiskelupaikkoja on Suomessa vain yksi. Kakkosvaihtoehdoiksi laitoin liikunnanohjaajan koulutuksia eri kielillä, joista olisin niin halutessani voinut jatkaa opettajanopintojen maisterivaiheeseen. Esimerkiksi Arcadan Idrottsinstruktör -koulutuksessa olisin kätevästi yhdistänyt ruotsin kielen ja liikunnan opinnot, kaksi kärpästä yhdellä iskulla.
Abivuonna muhun iski vielä uusi ajatus, jota en ollut aikaisemmin edes uskaltanut ottaa esille; mitä jos mä lähtisinkin ihan manner-Ruotsiin opiskelemaan? Siinä yhdistyisi paitsi ruotsin kieli ja liikunta, pääsisi myös kokemaan todellista ruotsalaista kulttuuria autenttisessa ympäristössä! Sitä paitsi Ruotsin liikunnanopettajakoulutukseen oli helpompi päästä, tai no, ainakin jos oli kirjoittanut sellaiset paperit kuin minä olin. Ruotsissa kun on miltei kokonaan luovuttu pääsykoejärjestelmästä ja siirrytty suoraan todistusvalintaan.
Osallistuin siis itsevarmana Ruotsin yhteishakuun osoitteessa Antagning.se tavoitteenani tulla valituksi reilun viiden vuoden koulutusohjelmaan Ämneslärarprogrammet i Idrott och Hälsa.
 |
| Tennistä Vierumäellä kesällä 2013 |
Käytin mitättömän vähän aikaa Jyväskylän pääsykokeisiin lukemiseen, koska mulla oli käytännössä varma paikka Ruotsista ja Vierumäeltä, mutta kappas, yo-paperit tulivat taas apuun ja pääsin toiseen hakuvaiheeseen paikan päälle Jyväskylän liikuntatieteelliseen. Innostuin koulusta kovasti ja Jyväskylä vaihtui taas mun ykkösvaihtoehdoksi: jos mä pääsisin kakkosvaiheesta sisään, kyllä mä sinne menisin! Kävin läpi kaksipäiväiset pääsykokeet, joihin sisältyi kirjallinen aineistotehtävä, ohjaustuokio ja eri liikuntalajien testit. Päivistä jäi ihan hyvä fiilis jälkikäteen, eniten jäi kaivelemaan mun surkea tulos kymppiloikassa, joka saattoikin olla ratkaiseva tekijä mun sisäänpääsyssä. Kiitos taas mun geenien ja huonon ponnistusvoiman (OKEI, ON SE TREENISTÄKIN KIINNI, GENETIIKKAA VAAN ON KIVEMPI SYYTTÄÄ KUN NIISTÄ EI ITSE OLE VASTUUSSA 😅).
Odotin tuloksia kuumeisesti pari viikkoa, ja kun ne tulivat, kyllä vitutti. Toisesta vaiheesta saamani pistemäärä oli 87/140, kun alin pistemäärä, jolla pääsi sisään, oli 88,5. Vaivaiset puolitoista pistettä! Ja nekin olisi varmaan kuitattu jos olisin hypännyt puoli metriä pidemmälle kymppiloikassa tai antanut yhdelle ihmiselle enemmän palautetta opetustuokiossani. Mutta ei, en ole tippaakaan katkera, ehkä sen oli tarkoitettu menevän näin. Nyt siis suuntana Tukholman Gymnastik- och idrottshögskolan! 😍
 |
| Lammessa räpiköintiä aka uintia lammessa, silloin kun ei vielä palellut eli kesänä 2012.. |
Ylempänä tekstissä mainitsin, etten koe olevani vielä valmis lukemaan psykologiaa tavoitteena psykologin ammatti. Olenko mä sitten valmis liikunnanopettajaksi? Ei, en tällä hetkellä. Mun suhde liikuntaan ja syömiseen ei käytännön tasolla ole vielä normalisoitunut, se on vielä työn alla. Kuitenkin hallitsen jo omia ajatuksiani ja osaan tarkastella niitä rationaalisesti ja objektiivisesti. Opiskeluaika tulee olemaan mulle matka, jonka varrelta yritän löytää ainekset terveeseen liikuntasuhteeseen, jota voin jakaa eteenpäin tuleville oppilailleni. Itse kun olen kantapään kautta oppinut, mitä EI kannata tehdä, haluan estää mahdollisimman monen nuoren vajoamisen syömishäiriön syövereihin. Oman kokemukseni ansiosta aistin herkästi ihmisestä, jos kaikki ei ole kunnossa ruoka- ja liikuntapuolella, ja tiedän, miten asia kannattaa ottaa hienovaraisesti esille.
 |
| Temppuilua tulevan kotikaupunkini Tukholman kapeilla kujilla kesällä 2015😍 |
Ympäristönä uskon Tukholman GIH:in olevan minulle syömishäiriökuntoutujana ensiluokkainen paikka toipumiseen ja liikuntasuhteen etsimiseen. Suuri osa GIH:iin hyväksytyistä on miehiä (60%), ja stereotyyppisesti miesten suhde ruokaan on huolettomampi ja rennompi. Olen tämän tosin ihan tosielämässäkin todistanut faktaksi. Lisäksi liikunta-alalla opiskelevien ystävieni kertomien mukaan tätä alaa opiskelevat monesti ottavat ruoan rennommin: syödään yhdessä, paljon, herkutellaan - ja juodaan. Sanonnan mukaisesti seura toivottavasti tekee kaltaisekseen. Eilen saamassani tervetuliaiskirjeessänikin kävi jo ilmi, että paljon yhteisiä lounaita, illallisia ja (JUOMA)bileitä on tiedossa heti ensimmäisellä viikolla. MÖRÖKÖLLILLE KAUHISTUTTAVA AJATUS, MUTTA MÄ HELVETTI SOIKOON AION OTTAA NIISTÄ VIIKOISTA - JA KOKO OPISKELUAJASTA - KAIKEN IRTI! MÖRÖKÖLLI SULLOTAAN SYVÄLLE SÄNGYN ALLE! EI VAAN HEI - MÄ EN OTA SITÄ OLLENKAAN MUKAAN RUOTSIIN!
Opinnoissa tulen varmasti saamaan paljon liikuntasuosituksiin liittyvää faktaa ja terveystiedon puolelta ravitsemustietoutta. Ei sillä, ettenkö jo tietäisi vaikka kuinka paljon, mutta kun opiskelen asioita tavoitteena se, että voisin joskus opettaa niitä eteenpäin, tuntuisi moraalisesti väärältä jos en itse noudattaisi näitä asioita. Ihan moraalisyidenkin takia mun siis on parannuttava, tämänhetkisessä tilanteessa mä en voi toimia esimerkkinä nuorille oikeanlaisten terveystottumusten suhteen. Nuoret ovat kovia kyseenalaistamaan, ja joutuisin varmasti piinapenkkiin siitä, miksi en itse noudata suosituksia. Älä tee niin kuin minä teen vaan tee niin kuin minä sanon -metodi ei toimi. Se on todistettu.
 |
Aktiivisen liikuntataustani takia tiedän myös, mikä ohjaamis- ja opettamistapa toimii. Vuosien kuluessa vastaan on tullut täysin osaamattomia, vaikkakin koulutettuja valmentajia, sekä täysiä ASSHOLEJA joilta puuttuu täysin kyky empatiaan ja kunnioitus sekä kollegoitaan että ohjattaviaan/valmennettaviaan kohtaan. Paperilla tällaiset valmentajat voivat näyttää hyviltä ja osaavilta, koska ovat käyneet monia teoriakoulutuksia sun muita. Koulutusten määrä ja laatu ei kuitenkaan tee hyvää valmentajaa tai opettajaa, vaan polku esimerkilliseen ohjaajuuteen on raivattava itse, itsetutkiskelun, -kritiikin ja pohdintojen kautta. Kaikki tekevät virheitä, se on inhimillistä, mutta juuri niissä tilanteissa erotellaan jyvät akanoista: hyvä ohjaaja ottaa nöyrästi opikseen virheistä ja muuttaa toimintatapojaan, kun taas liian itsevarma tapaus kokee olevansa jo valmis, eikä häntä pidä kyseenalaistaa. Koulutettu ohjaajahan on aina oikeassa, vai mitä? Ei todellakaan. Ohjaaja, opettaja tai valmentaja - kuka tahansa ryhmää ohjaava henkilö - ei ole koskaan valmis. Työ on jatkuvaa kehitystä, joka tapahtuu vuorovaikutuksessa opetettavien kanssa sekä saadun palautteen ja omien pohdintojen perusteella.
 |
| Valmentajan roolissa kisoissa keväällä 2018. Tää on mun juttu! ❤️ |
Nämä pointit mä aion muistaa liikunnanopettajaksi opiskellessani, ja työssäni tulevaisuudessa. Aion ottaa opiksi virheistä, joita omat valmentajani ja opettajani ovat tehneet, ja poimia heidän opetuksestaan parhaat palat ja sulauttaa ne omaan opettajapersoonaani. Tavoitteena on, että musta tulisi sellainen liikunnanopettaja, jota olisin itse itselleni kouluaikoina toivonut!
Onko teillä ollut joku valmentaja tai liikanmaikka, joka on mielestänne esimerkillinen ja osaa hommansa? Tai joku täys asshole? Luen mielelläni kokemuksianne kommenttikentästä!
- Sonja♡
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti