Miksi ikävöin Suomea?

Taas yksi vuosi hyvästelty ja toinen toivotettu tervetulleeksi. 

Vietin joulun ja uuden vuoden koti-Suomessa, kunnes loppiaisena Itämeren yli takaisin länsinaapuriimme. Kahden viikon Suomen vierailulla oli ehtinyt jo tottua vanhaan tuttuun perhe-elämään, ympärillä oleviin kavereihin, suomalaisiin tapoihin ja kieleen, sekä pieneen, tuttuun, turvalliseen Hyvinkääseen. Paluu Ruotsiin tuntui tällä kertaa haikeammalta ja vaikeammalta kuin mikään aiemmista kerroista.

Ruotsi on upea maa kaikin puolin ja oon kotiutunut sinne tosi hyvin, joten mitä mä Suomesta jään kaipaamaan? No, ennen kaikkea perhettä ja ystäviä. Se, että ympärillä on tärkeät perheenjäsenet ja läheiset ystävät, tuo korvaamattoman turvallisuuden tunteen. Jos on ahdistunut olo, tietää että lähellä on aina joku johon turvautua, joka tuntee ja tietää mun taustat ja vaikeudet ja joku, jonka syliin tarvittaessa käpertyä tai joka pyyhkii kyyneleet ja lohduttaa. Täällä niin ei ole. Ei yhden yhtä sukulaista tai niin läheistä kaveria, josta hakea lohtua ja läheisyyttä sitä kaivatessa. Hyviäkin ystäviä mulla täällä toki on, mutta eivät he tässä ajassa vielä ole oppineet tuntemaan ja lukemaan mua niin hyvin kuin pitkäaikasemmat ystävät Suomessa, eivätkä toisaalta myöskään tunne mun menneisyyttä. Onneksi on olemassa älypuhelin, jonka avulla rajattomasti pitää yhteyttä läheisiin Suomessa. Mikään ei kuitenkaan korvaa sitä lohtua, jonka toisen ihmisen läsnäolo, halaus ja kosketus tuovat.

Ihmiset eivät ole ainoa elollinen asia, jota Suomesta kaipaan. Vähintään yhtä paljon ikävöin koiraani Lindaa; sen tassujen rapinaa, hännän pauketta, sydäntäsärkevän suloisia nappisilmiä, lämpöä ja huolenpitoa. Jos mulla oli paha olla eikä ketään ollut kotona, piti Linda huolen siitä etten jäänyt yksin suremaan. Esimerkkinä uudenvuodenaatto, itkin sattuneesta syystä puoli tuntia olohuoneen lattialla, Linda tuli välittömästi huolestuneena luokseni ja piti seuraa.Voi miten mulla onkaan ikävä sen pehmeää turkkia ihanaa tuoksua!

Tukholman pimeydessä tallatessa tulee väkisinkin ikävä valkeaa maata, jonka jätin taakseni Suomeen. Kyllä täälläkin lunta sataa, mutta tähän mennessä se on sulanut yhtä nopeasti pois kuin mitä tulikin. Parhaimmillaan maisema pysyi valkoisena pari-kolme päivää (postauksen kuvien ottoaikaan).

Hyvinkään Hakasirkusta, sen kautta tärkeiksi tulleita ihmisiä ja upeita sirkuspuitteita tulee täällä vaatimattomampien olosohteiden keskellä usein ikävä. Toinen kotini Takomo, sen tuttu vakkaritrapetsi ja käsilläseisontatapit!

Kotikaupunkia on ikävä myös sen kompaktiuden vuoksi: kaikki on lähellä, kävely- tai pyöräilymatkan päässä. Pyörältyä mulla ei täällä tule ollenkaan, joten Suomeen tullessa on ihan luksusta hypätä pyörän selkään ja kiitää hetkessä määränpäähän. 

Suomen kieltä sinänsä mulla ei ole tippaakaan ikävä. Älkää pahastuko, musta se on tylsä, kömpelö ja monotoninen kieli, josta kaiken lisäksi ei ole mitään hyötyä maailmalla saati muiden kielien oppimisessa. Ruotsi - nimenomaan riikinruotsi, ei se suomen monotonista nuottia mukaileva, yo-kokeissa käytetty ja kärjistetyn artikuloitu versio suomenruotsista - sen sijaan on kauniisti soljuvaa, elävää ja vaihtelevaa, ja plussana siitä on hyötyä skandinaavisten sekä muiden germaanisten kielten ymmärtämisessä ja oppimisessa.

Kuitenkin koska suomi on äidinkieleni, pystyn ilmaista itseäni paremmin sen avulla sekä kirjallisesti että suullisesti. Se hienous suomen kielessä on etenkin kirjoittaessa, että sillä voi leikitellä miltei rajattomasti ja näin luoda tekstistä äärimmäisen vaihtelevan ja monipuolisen.

Puhumisen helppous on toinen mitä kaipaan äidinkielessäni. Kuinka helppoa on muuntaa ajatukset puheeksi ja tuoda oma persoonallisuutensa ja mielipiteensä esille puheen avulla. Uudella kielellä se ei käy läheskään yhtä helposti. Välillä on raastavaa, kun ei saa ajatuksiaan siinä muodossa ulos, missä niiden haluaisi tulevan. 

Kaivatuista asioista huolimatta viihdyn täällä suunnattoman hyvin. Osa seikoista tulee varmasti helpottumaan ajan kuluessa, kuten itsensä monipuolisempi sanallinen ilmaisu ja läheisemmät suhteet ystäviin. Pieni ikävä on ihan hyvästä: se saa käynnit Suomessa tuntumaan erityisen odotetuilta ja mieluisilta!

Kulttuurishokkeja Itämeren toisella puolella

Puolitoista viikkoa olen nyt asustellut Itämeren tuolla puolen, ja jo tänä aikana olen törmännyt moniin eroavaisuuksiin Suomen ja Ruotsin välillä. Ajattelin kaverin ideasta jakaa pohdintojani näistä "kulttuurishokeista" myös tänne blogin puolelle.

Ensimmäiset viikot ovat olleet superkiireisiä ja täynnä ohjelmaa (lue lisää edellisestä postauksesta).

Vähäistä vapaa-aikaani olen viettänyt Tukholman eri kolkkia tutkiskellen. Kotini lähellä sijaitsee upea Nyckelvikenin luonnonsuojelualue, jossa eräs aurinkoinen aamupäivä kulutin ajantajun hukattuani monta tuntia. Mä en paljoa kasvillisuudesta ymmärrä, mutta Nyckelvikenissä oli niin monimuotoinen kasvillisuus, että jopa minä huomasin sen poikkeavuuden. Lenkkipoluilla vilisee juoksijoita ja kävelijöitä, ja - mikä näin suomalaisen näkokulmasta on hienoa ja ihmeellistä - kaikki moikkaavat toisiaan. Tutut ja tuntemattomat. Poikkeuksetta jos joku tuli vastaan, sain osakseni hyväntuulisen tervehdyksen. Ja voi että miten yksi iloinen "hej" ja hymynkare voikaan piristää päivää! Moista ei Suomessa ainakaan meillä päin harrastettu; vastaantuleva porukka lähinnä katselee jalkojensa juureen omissa maailmoissaan...

Yksi mikä erottaa suomalaisia ja ruotsalaisia tapoja, on tervehtiminen ja hyvästely. Suomessa harvemmin halataan tervehdittäessä tai hyvästeltäessä, tai ainakin vain harvat ja valitut saavat suomalaiselta halauksen. Ruotsissa asia on radikaalisti erilainen: halauksia irtoaa paljon herkemmin kuin Suomessa. Ensimmäisen koulupäivän jälkeen kun sanoin heipat uusille luokkakavereille, sain valtaosalta halauksen perään, vaikka olimme tavanneet toisemme vasta muutama tunti aiemmin. Ja Ruotsissa halaaminen ei ole vain tyttöjen juttu: ihan yhtälailla pojat antoivat halauksen kun tiet erkanivat. Jopa työnantajani, joka on arviolta lähes 60-vuotias mies, halasi minua työhaastattelun päätteeksi. 

Tällainen pieni ele saa mut ainakin tuntemaan oloni hyväksytyksi ja pidetyksi, mikä parantaa mielialaa kertaheitolla. 

Vinkki suomalaisille: älkää säästelkö haleja!

Halit on tärkeitä❤️

Mä oon tunnetusti purukumin suurkuluttaja, ja joudun jatkuvasti etsimään roskista mihin sylkäistä mauttomaksi muuttuneen purkan. Ajattelin, että Suomessa on ihan liian vähän roskiksia, mutta muutto Ruotsiin todisti toisin: nyt olisin kiitollinen jos täällä olisi edes kolmasosa niistä roskakoreista mitä Suomessa yleisillä paikoilla on! Esimerkiksi bussissa ei ole roskiksia tai muovipusseja jokaisella istuinrivillä kuten Suomessa yleensä, vaan vain poistumisovien edessä on yksi pieni roskaboksi.. Sen sijaan metrossa, tvärbananissa tai lähijunissa ei ole yhden yhtä roskista! Joudun aina kaivamaan lompakosta vanhan kuitin, johon kääriä märkä purkka, ja kantaa sitä taskussa kunnes jostain löytyy roskis.

Rakastan kierrellä giganttisissa hypermarketeissa, ja ilokseni puolen kilometrin matkan päässä kotoani löytyy valtava ICA Maxi. Ensimmäisellä kauppareissulla viihdyin helposti reilut puolitoista tuntia koulutarvikkeita katsellen, sisustustavaroita hypistellen ja ruokavalikoimaan tutustuen. Syömishäiriön myötä mulle on IKÄVÄ KYLLÄ pinttynyt tapa tutkia joidenkin tuotteiden ravintosisältöä: vertailla rasvapitoisuutta ja sokerin ja proteiinin määrää. Suomessa rasvattomia tuotteita oli helposti saatavilla ja niitä mainostettiin näkyvästi terveellisempänä vaihtoehtona. Täällä Itämeren toisella puolella valikoima sen sijaan on paaaaljon suppeampi: täysin rasvatonta maitoa ei löydy ollenkaan ja raejuustossa rasvapitoisuus pyörii 1,5-4% välillä, kun Suomessa rasvaa usein on prosentti tai ei yhtään. Ostin puolitoista prosenttista Kesoa - ja rakastuin kertaheitolla! Hemmetti, voisin syödä sitä vaikka monta puolen kilon purkkia päivässä!! Seuraavalla kauppareissulla mörökölli huomasi, että kylmähyllyltähän löytyy myös 0,5% rasvaa sisältävää "supermini" Kesoa. Alistuin ja menin ostamaan sitä, mutta ei se ollut läheskään yhtä hyvää kuin rasvaisempi versio. Koemaiston jälkeen olen sanonut mörököllille tyst ja pitäytynyt oikeasti paremman makuisessa vaihtoehdossa.

ICA Maxi Nacka

Ruokaostoksia tehdessäni huomasin, että ainakin puolissa kassoista luki teksti inga kontanter, ei käteistä. Ruotsin Åhlens-ketjun useat liikkeet ovat jo täysin kontantfria: myymälöissä ei oteta käteistä vastaan missään muodossa. 

Käteisen päivät täällä alkavat olla luetut, mutta pankkikorttimaksun ja tilisiirron rinnalle on noussut uusi maksukonsepti: Swish. Swishissä käytetään pitkän ja vaikean tilinumeron sijasta yksinkertaisesti puhelinnumeroa, ja maksun saa tehtyä kätevästi kännykältä ilman tunnuslukujen sun muiden pyörittelyä. Suomessa on yritetty lanseerata vastaavaa palvelua, Siirtoa, mutta se ei ole saavuttanut läheskään samanmittaista suosiota kuin Swish Ruotsissa. Täällä ihan kaikki maksut kavereiden välillä hoidetaan Swishillä, käteisen olemassaolo on unohdettu kokonaan! Tässä mulla on ollut haasteita, koska en ole vielä saanut ruotsalaista henkilötunnusta, joka vaaditaan Swishiin... Toivottavasti nämä byrokratiat saisi hoidettua mahdollisimman pian niin pääsisi Swishiä vinguttamaan!

Suomen korkeakouluopiskelijat ovat etuoikeutettuja, kun saavat kattavan lounaan päivittäinen kahden ja puolen euron hintaan. Luulisi saman käytännön vallitsevat muuallakin, ainakin vähintään läheisissä Pohjoismaissa, vai mitä? Vaan ei. Ruotsissa korkeakouluruokailu on monin verroin kalliimpaa: esimekiksi meillä Gymnastik- och Idrottshögskolanilla lounas maksaa 75kr, eli noin seitsemän ja puoli euroa. Ihan järkyttävää rahastusta! Opiskelijoilta siis veloitetaan ruokailusta käytännössä työssäkäyvän, täyttä palkkaa saavan hinta. Tähän eivät opintotuet riitä, joten suuri osa koulumme opiskelijoista tuovat omat eväät mukanaan kouluun. Minä olen onnekas, kun ihana mammani on lupautunut sponsoroimaan minulle joka päivä kunnon koululounaan! ❤️

Facebook on mennyttä huutoa ja Whatsapp nykypäivää. Ei pidä paikkaansa - Ruotsissa ainakaan. Kaikilla on Facebook, jotkut ikäiseni ovat jopa todella aktiivisia päivittämään. Kaikki informaatio jaetaan Facebook-ryhmien kautta: yhteenkään Whatsappryhmään sen sijaan en ole vielä törmännyt. Tänään ehdotin ohjaajakollegoilleni töiden päätyttyä että tekisimme yhteisen Whatsapp-ryhmän, jossa voisimme suunnitella tulevien viikkojen tuntien sisältöä. Mutta kävi ilmi, ettei yhdellä meistä kolmesta ollut Whatsappia. Ja kyseessä oli siis nuori lukiolainen, ei mikään "dinosaurus", jonka whatsapittomuuden vielä voisi ymmärtää😅

Huh huh, aika paljon sitä jo vajaa kahdessa viikossa kertyy ihmeteltävää, vaikka ei kaukana koto-Suomesta ollakaan. Saa nähdä, mitä kulttuurishokkeja tuleva syksy, tuleva lukukausi ja tulevat vuodet tuovat tullessaan!

Ihan yksin(kö?)

Istun Viking Linen terminaalissa Turussa, kone sylissä, kasvot täynnä kuivuneita kyyneleitä. Edessäni on kaksi valtavaa matkalaukkua, sisältönä tuleva elämäni.

Hyvästelin juuri poikaystäväni kyynelet silmissä ja itkua niellen. Kiipesin liukuportaat ylös kolmenkymmenen kilon kantamusten kanssa, tein lähtöselvityksen hammasta purren ja väläytin feikkihymyt asiakaspalvelijalle tämän toivottaessa minulle "hauskaa reissua". No, kai sen voi niinkin ottaa, että olen reissulle lähdössä. Ihan vaan pienelle laivareissulle pikkuruisen lätäkön yli. 

Mutta ei, mulle tää ei oo pieni reissu, vaan jotain ihan uutta ja pysyvää, uuden elämän alku. Ensimmäistä kertaa muutan pois kotoa perheen ja ystävien luota, vaatimattomasti suoraan koti-Suomen rajojen ulkopuolelle. 

Musta tuntuu että en oo vielä herännyt todellisuuteen sen suhteen, että nyt jatkossa mun pitää ihan oikeasti itse huolehtia KAIKESTA. Ei ole äitiä muistuttelemassa syömisestä tai iskää sulkemassa kaapinovia kiinni perässäni. Mutta jotenkin oon vielä kummallisen rauhallinen tämän suhteen. Ehkä ensi viikolla esirippu aukeaa ja todellisuus paljastuu, kun huomaan ettei jääkaappi täyty itsestään ja kaapinovet sojottavat sepposen selällään. 

Se, minkä oikeastaan vasta tänään todella tajusin on että mun rakas poikaystävä ja kaverit jäävät tänne, kokonaisen meren toiselle puolelle. Jos on paha olo, ei ole poikaystävää, jonka sylissä rauhoittua tai kaveria, jolle avautua. Ei äitiä ja isää jotka ovat paikanpäällä käytettävissä vuorokauden ympäri, eikä siskoa, jonka kanssa tapella huvikseen. Eikä koiraa, joka rakastaa ehdoitta, ja jonka viereen käpertyä kun muut ovat poissa. 

Hyvästeltyäni poikaystäväni, mulle tuli tunne, että oon ihan yksin. Ypöyksin suuressa maailmassa, vieraiden kasvojen keskellä, matkalla maahan, jonka asukkaista en tunne ketään. 

Nykyteknologia mahdollistaa onneksi rajattoman yhteydenpidon läheisiin, mutta se, mitä jään kaipaamaan, on läheisyys. Fyysinen läheisyys. Pahan olon ja ahdistuksen iskiessä tarvitsen ystävän halauksen, poikaystävän turvallisen sylin, jonkun silittämään hiuksia tai koskettamaan rauhoittavasti olkapäähän. Tätä mahdollisuutta tekniikka ei ainakaan vielä pysty tarjoamaan.

Miten mä nyt selviän ahdistavista hetkistä, kun joudun olemaan ihan yksin? 

Kyllä mä selviän. Oon selvinnyt kaikesta tähänkin mennessä, tämä tuleva on vain yksi pieni haaste muiden rinnalla. Jatkossa ei ehkä pysty yhdellä snäpillä sopimaan treffejä vartin päähän ja näkeminen täytyy suunnitella pitkän kaavan mukaan, mutta kaikki on järjesteltävissä. Lennot Tukholmasta Helsinkiin ja takaisin saa kevyesti kuudenkympin pintaan, ja reittilaivamatkan Turkuun jopa alle kahdellakympillä. Kaverit siis pääsevät helposti minua tapaamaan, ja minä kavereita.

Ja hei, enhän mä tule Ruotsissakaan yksin olemaan. Ensinnäkin, opiskelijaelämään kuuluu uudet kaverit, joita ekoina viikkoina väistämättä tulen saamaan. On musta itsestäni kiinni, kuinka lähelle heidät päästän. Jos uskallan päästää jonkun pintaa syvemmälle, saada todellisen ystävän, olisi apu ja turva lähempänä. Mutta sen aika näyttää. Toiseksi, en mä tule ypöyksin asumaan, vaan asun alivuokralaisena ruotsinsuomalaisen eläkeläisrouvan luona, ja parhaassa tapauksessa meillä synkkaa niin hyvin, että saan turvaa myös hänestä.

Joten hei, nyt katse pois näennäisestä yksinäisyydesta ja nokka kohti jännittävää tutustumisviikkoa Tukholman Gymnastik- och Idrottshögskolanilla, pitämään hauskaa ja uusia kavereita hankkimaan!