Istun Viking Linen terminaalissa Turussa, kone sylissä, kasvot täynnä kuivuneita kyyneleitä. Edessäni on kaksi valtavaa matkalaukkua, sisältönä tuleva elämäni.
Hyvästelin juuri poikaystäväni kyynelet silmissä ja itkua niellen. Kiipesin liukuportaat ylös kolmenkymmenen kilon kantamusten kanssa, tein lähtöselvityksen hammasta purren ja väläytin feikkihymyt asiakaspalvelijalle tämän toivottaessa minulle "hauskaa reissua". No, kai sen voi niinkin ottaa, että olen reissulle lähdössä. Ihan vaan pienelle laivareissulle pikkuruisen lätäkön yli.
Mutta ei, mulle tää ei oo pieni reissu, vaan jotain ihan uutta ja pysyvää, uuden elämän alku. Ensimmäistä kertaa muutan pois kotoa perheen ja ystävien luota, vaatimattomasti suoraan koti-Suomen rajojen ulkopuolelle.
Musta tuntuu että en oo vielä herännyt todellisuuteen sen suhteen, että nyt jatkossa mun pitää ihan oikeasti itse huolehtia KAIKESTA. Ei ole äitiä muistuttelemassa syömisestä tai iskää sulkemassa kaapinovia kiinni perässäni. Mutta jotenkin oon vielä kummallisen rauhallinen tämän suhteen. Ehkä ensi viikolla esirippu aukeaa ja todellisuus paljastuu, kun huomaan ettei jääkaappi täyty itsestään ja kaapinovet sojottavat sepposen selällään.
Se, minkä oikeastaan vasta tänään todella tajusin on että mun rakas poikaystävä ja kaverit jäävät tänne, kokonaisen meren toiselle puolelle. Jos on paha olo, ei ole poikaystävää, jonka sylissä rauhoittua tai kaveria, jolle avautua. Ei äitiä ja isää jotka ovat paikanpäällä käytettävissä vuorokauden ympäri, eikä siskoa, jonka kanssa tapella huvikseen. Eikä koiraa, joka rakastaa ehdoitta, ja jonka viereen käpertyä kun muut ovat poissa.
Hyvästeltyäni poikaystäväni, mulle tuli tunne, että oon ihan yksin. Ypöyksin suuressa maailmassa, vieraiden kasvojen keskellä, matkalla maahan, jonka asukkaista en tunne ketään.
Nykyteknologia mahdollistaa onneksi rajattoman yhteydenpidon läheisiin, mutta se, mitä jään kaipaamaan, on läheisyys. Fyysinen läheisyys. Pahan olon ja ahdistuksen iskiessä tarvitsen ystävän halauksen, poikaystävän turvallisen sylin, jonkun silittämään hiuksia tai koskettamaan rauhoittavasti olkapäähän. Tätä mahdollisuutta tekniikka ei ainakaan vielä pysty tarjoamaan.
Miten mä nyt selviän ahdistavista hetkistä, kun joudun olemaan ihan yksin?
Kyllä mä selviän. Oon selvinnyt kaikesta tähänkin mennessä, tämä tuleva on vain yksi pieni haaste muiden rinnalla. Jatkossa ei ehkä pysty yhdellä snäpillä sopimaan treffejä vartin päähän ja näkeminen täytyy suunnitella pitkän kaavan mukaan, mutta kaikki on järjesteltävissä. Lennot Tukholmasta Helsinkiin ja takaisin saa kevyesti kuudenkympin pintaan, ja reittilaivamatkan Turkuun jopa alle kahdellakympillä. Kaverit siis pääsevät helposti minua tapaamaan, ja minä kavereita.
Ja hei, enhän mä tule Ruotsissakaan yksin olemaan. Ensinnäkin, opiskelijaelämään kuuluu uudet kaverit, joita ekoina viikkoina väistämättä tulen saamaan. On musta itsestäni kiinni, kuinka lähelle heidät päästän. Jos uskallan päästää jonkun pintaa syvemmälle, saada todellisen ystävän, olisi apu ja turva lähempänä. Mutta sen aika näyttää. Toiseksi, en mä tule ypöyksin asumaan, vaan asun alivuokralaisena ruotsinsuomalaisen eläkeläisrouvan luona, ja parhaassa tapauksessa meillä synkkaa niin hyvin, että saan turvaa myös hänestä.
Joten hei, nyt katse pois näennäisestä yksinäisyydesta ja nokka kohti jännittävää tutustumisviikkoa Tukholman Gymnastik- och Idrottshögskolanilla, pitämään hauskaa ja uusia kavereita hankkimaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti