Jäätävä retki, joka pisti ajattelemaan

Ensimmäinen kahdesta ensimmäisen vuoden opintoihin kuuluvasta retkeilyreissusta on nyt enemmän tai vähemmän onnistuneesti selätetty.

Parin tunnin julkisilla ja tilausbusseilla matkustelun jälkeen olimme rinkkoinemme valmiit lähtemään matkaan Laxnesta, joka sijaitsee 70 kilometriä Tukholmasta länteen. Saatuamme ohjeistuksen kulkuvälineinämme toimivien kanadalaisten kanoottien käsittelyyn ja olimme lähdössä vesille, repesi taivas jäätävään raesateeseen, joka tunnin melontamatkan aikana vaihteli olomuotoaan kaatosateeksi ja edelleen rakeiksi. Perille päästyämme olimme märkiä kuin uitetut koirat.

Samanlaisilta luonnonilmiöitä ei vältytty seuraavanakaan päivänä. Oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että joka kerta hypätessämme kanootteihin aikeissa meloa paikasta toiseen, luonto muisti meitä milloin raesateella, milloin märällä raekuurolla. Ihan joka kerta viimeistä päivää lukuunottamatta.

Nukuimme yömme makuupusseissa muovipressusta rakentamamme laavun alla, ei siis suotu sellaisia hienouksia kuin teltta. Ensimmäisen yön nukuin tosi huonosti, palellen ja pyörien, mutta siitä oppineena toinen yö meni paremmin extrakerroksella vaatteita ja kiinni toisissamme nukkuen.

Suurin osa oli sitä mieltä, että yöt olivat pahimpia kylmyyden kannalta. Laskihan lämpötila toki miltei nollaan, mutta olimme sentään lämpimässä makuupussissa, jossa kehon tuottama lämpö kiertää ja lämmittää edes jotenkin. Minulle vaikeimpia olivat päivät. Palelin taukoamatta. Kun pysyin paikallani, kun liikuin, koko ajan. Kyykyt, haarahypyt ja punnerrukset toki vähän lämmittävät, mutta vain minuuteiksi kunnes taas aloin palelemaan. Eikä koko ajan voi olla hyppimässä ja heilumassa kun on muutakin tehtävää. Lisäksi hullunlainen kyykkääminen ja hyppiminen tuovat ikäviä flashbackeja menneisyyden pakkojumpista... vaikka tällä kertaa jumppailun takana oli täysin eri motiivit.

Retken aikana tuli käytännössä pakon edessä syötyä ruokia, joita en hyvään toviin ainakaan omaehtoisesti ole syönyt: spagettia ja jauhelihakastiketta sekä kinkku-tortellineja muiden muassa. Olisin toki voinut sanoa ryhmälleni syöväni mieluummin kasvisruokaa, mutta en halunnut olla yhtään enemmän pain in the ass kuin olin jo valmiiksi palelemisineni.

Leirielämän lisäksi retkeemme sisältyi opettaja- sekä opiskelijajohtoista ohjelmaa: erilaisia liikuntaleikkejä metsämiljöössä, melonnan tekniikkaa, tietovisoja, metsäbingoa, tarinointia puiden salaisesta elämästä, omien eläinhahmojen taiteilua... Paljon mukavaa yhdessä tekemistä siis, josta olisin varmasti toisenlaisissa olosuhteissa nauttinut. Koko reissu aktiviteetteineen tuntui vyöryvän silmien edessä ohitse, kun ainoa mikä mieltä ja kroppaa vallitsi oli kylmyys. On käsittämätöntä, miten se voi ihmisen lamauttaa. Kavereiden naurut, huudot, keskustelut ja välillä jopa minulle osoitetut kysymykset tuntuivat kaukaisilta. Olin omassa huurteisessa kylmyyskuplassani, joka ei murtunut vaikka tietoisesti yritin rentoutua, liikkua ja lämmitellä.

Leiripaikaltamme löytyi hyvin säilynyt ahman pääkallo

Heti ensimmäisen pitkän ja märän melontamatkan jälkeen tämä kupla nielaisi minut ja päässäni käynnistyi paniikinomainen ajatusketju siitä, miten pääsisin pois metsän keskeltä, sisälle lämpimään. Tätä alkukantaista tarvetta nousi mun periksiantamaton taistelijanluonne. Päässäni kävi alituinen kamppailu siitä, mennäkö sanomaan opettajalle etten kykene tähän vai ollako hiljaa ja sinnitellä reissu loppuun asti. Kauan mä sinnittelin, mutta illalla kun monen tunnin nuotion ääressä istuskelun jälkeen olin yhä syväjäässä, päätin kertoa leiripaikalla vierailleelle opettajallemme fiiliksistäni. Jag vet inte om jag pallar det här. Purskahdin itkuun. Kerroin että aina ei oo ollut näin, mutta tällä hetkellä kestän kylmää tosi huonosti ja palelen koko ajan. Opettaja kysyi, olinko jonkinlaisella kestävyyskaudella treenissäni, kun rasvaprosenttini on niin alhaalla. En jaksanut alkaa kiertelemään, vaan kerroin totuuden. Mulla on ollut syömishäiriö, tai no on vieläkin, jonka takia rasvavarannot on vähissä. Siinä hetkessä tajusin, kuinka helvetin tärkeetä on että kropalla on energiaa sekä varastossa että käytettävissä. Sanoin sen ääneen opettajalle, se tuntu hyvältä ja oikealta, se sai mut tajuumaan että tässä mun loputtomassa nälkäkuurissa ei oo mitään hyvää. Mä pystyn suorittamaan kaikki arjen välttämättömät asiat ja liikkumaan sen verran että mörökölli on tyytyväinen. Mulla on ehkä voimaa ja suhteellisen hyvä kestävyys, mutta en silti voi sanoa olevani fyysisesti hyvässä kunnossa. Nyt mä tajuan sen. Ei pirteän vilpoisan ulkoilman kuulu lamaannuttaa moneksi päiväksi ja tuntua niin fyysisesti sietämättömältä että itkettää! Viisaan isäni viisain sanoin mä selviydyn normaalista arjesta, mutta jos rutiineihin tai olosuhteisiin tulee yllättäviä muutoksia, mulla ei oo yhtään pelivaraa. Sitä pelivaraa tarvitaan, jos haluaa elää täysipainoista elämää ja nauttia siitä.

Opettaja kertoi että teoriassa on mahdollisuus keskeyttää retki ja lähteä kotiin, mutta lähin julkinen bussipysäkki oli yli viidenkymmenen kilometrin päässä. Eikä mulla oo Tukholmassa ketään, joka pystyisi mut tulla autolla noutamaan keskeltä ei mitään. Opettaja kehotti mua ottamaan hetken kerrallaan eikä huolehtimaan koko tulevasta kuormasta kerralla. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta hengissä mä selvisin, kotiintuomisina magkatarr eli gastriitti, joka on varoitusmerkki mahdollisesti tulevasta mahahaavasta. Kertoo kenties siitä, kuinka henkisesti kuormittava tämä viikkokausia etukäteen stressaamani reissu mulle oli.

Viikon päästä toinen samanlainen reissu tiedossa. Sääolosuhteet ovat ennustusten mukaan kuivemmat ja lämpimämmät, joten samalle tasolle ei kivuta stressiasteikossa kun edellisen reissun suhteen koska siitäkin selvisin. Nyt mars valmistautumaan seuraavaan reissuun ja keräämään pelivaraa tulevaisuuteen!