Koulussa on paraikaa meneillään Liikunta, terveys ja hyvinvointi -kurssi. On puhuttu paljon liikuntasuositusten minimeistä ja optimaaleista. Minimimäärä aikuisella on puoli tuntia päivässä vähintään kohtalaista rasitusta (esim. kävely), minimissään kymmenen minuutin pätkissä. Optimaaliksi on tutkimusnäytön perusteella laskettu 60 minuuttia päivässä.
Kaikki nämä luvut ovat tutkimusnäyttöön perustuvia ja myös täysin maalaisjärjen mukaisia.
Kuitenkin niitä lukiessani tuntuu, että mun liikunta on liian vähäistä. Mikä on ihan sairasta. Objektiivisesti mitattuna täytän kaikki liikunnan minimimäärät ihan heittämällä, ja ymmärrän sen itsekin kun pysähdyn miettimään ja rationalistamaan ajatuksiani.
Mulla on joku käsittämätön tarve poiketa siitä mitä pidetään normaalina ja sopivana. Minulle ei riitä että täytän suositukset, haluan näyttää että pystyn parempaan, etten ole vain keskinkertainen.
Helmikuun lämpimin päivä Tukholmassa |
Liikunnan suhteen en tunne onnistuneeni, jos täytän vain suositukset, mun pitää liikkua enemmän. Jos kuulen jonkun muun treenimäärien olevan paljon - tai vähänkin - suuremmat kuin mun omat, tunnen heti epäonnistuneeni.
Kehonkoostumuksen optimaaliarvojakaan en kelpuuta itseeni yleistettäväksi. Jos naisen rasvaprosentin ihannearvo on 21-36%, tarkoittaa se mun mustavalkoisessa vaatimusjärjestelmässä, että 21 on maksimi minkä voin itselleni sallia. Ja nimenomaan vain mun kohdalla: pidän kauniimpina naisia joilla on terve, muodokas ja lihaksikas kroppa terveen rasvaprosentin rajoissa, kuin rasvattomasta naiskropasta. Miksen mä siis voisi olla kaunis normaalilla rasvaprosentilla?
Vahvan tutkimusnäytön pohjalta ihminen tarvitsee rasvaa, mutta liiallinen määrä on terveydelle haitallista ja voi aiheuttaa ylipainon kautta erinäisiä sairauksia. Mun päässä ohjenuora kääntyy niin, että vältä rasvaa viimeiseen asti, jotta ei ole mahdollisuuttakaan ylipainoon tai rasvaprosentin nousuun. Ei riitä, jos syön sen verran rasvaa kuin ravitsemussuositukset sanovat, vaan mun pitää alittaa se raja-arvo tunteakseni itseni onnistuneeksi.
Yllä mainitut vääristymät ovat enemmän tai vähemmän syömishäiriön mukanaan tuomia, mutta ilmiö näkyy myös mun käyttäytymisessä elämän muilla osa-alueilla. Mitä tulee rahankäyttöön, olen äärimmäisen säästeliäs, usein kuvailen itsenä adjektiivilla pihi. Opintolaina on yksi mun heikko kohta. Se on halpaa lainaa, mitä äiti ja auktoriteetit yrittävät mulle vakuuttaa. Kyllä mä tiedän. Mutta mä en halua ottaa sitä, koska se saa mut tuntemaan itseni epäonnistujaksi. Toinen seikka on kuukausibudjetti: tavoite on järjellä ajateltuna tietysti että rahat riittää elämiseen, eikä tarvitse kituuttaa itseään. Mulla on kuitenkin pakkomielle jäädä aina plussalle, ei riitä että tilanne kuun lopussa on plus miinus nolla, vaan pitää edes vähän olla plussan puolella. Ja se plussa jääköön pankkitilille, en suo itselleni mahdollisuutta käyttää tätä ylijäämää seuraavassa kuussa.
Koulumaailmassakin samankaltainen päähänpinttymä kiusaa mua. Aloitettuani opiskelun Tukholman Gymnastik- och idrotthögskolanissa olin käsittänyt, että arvosanajärjestelmä täällä on vain kaksiasteinen: hyväksytty tai hylätty. Olin helpottunut, nyt ei edes olisi mahdollisuutta tavoitella sitä korkeinta arvosanaa. Ensimmäisen tentin yhteydessä selvisi kuitenkin, että hyväksytyn (G) ja hylätyn (U) lisäksi on kiitettävä-arvosana (VG). Vakuutin itselleni, että ei sillä ole paskan vertaa väliä mun tulevaisuuden kannalta, kunhan läpi pääsee. Ja näin se oikeasti onkin. Mutta kuitenkin jokin mun sisällä ei ole tyytyväinen pelkkään G:hen, joita suuri osa mun tähänastisista arvosanoista on. Yhden G:n sain puhumalla korotettua VG:ksi, mutta se ei ikävä kyllä toimi joka tapauksessa... Mun on yritettävä ymmärtää, että kaikesta ei voi saada sitä parasta mahdollista arvosamaa, ja oppimaan olemaan ylpeä muun muassa siitä, että opiskelen vieraalla kielellä ja tähän asti olen läpäissyt kaikki kurssit (jopa ne joissa hylättyjen osuus on lähennellyt viittäkymmentä prosenttia, jos nyt mulle tyypilliselle vertailulinjalle lähdetään). Ja ennen kaikkia iloita niistä yksittäisistä kursseista joista se kiitettävä silloin tällöin napsahtaa!
Ei ole mahdollista olla täydellinen kaikilla elämän osa-alueilla, eikä tarvitsekaan. Riittää varsin hyvin, että on suositusten ja ihanteiden raameissa. Eikä sekään ole välttämätöntä, me ollaan kaikki erilaisia, kauniita, yksilöllisiä ihmisiä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti