Tänään koulussa luokkalaisemme tyttö kertoi unohtaneensa eväät kotiin. Tiukan opiskelijabudjetin vuoksi hänellä ei ollut kuulemma varaa ostaa lounasta koulun ravintolasta (joka todella on kallis täällä Ruotsissa), joten hän päätti paastota siihen asti, että pääsemme kotiin. Mulle tuli tästä jostain kumman syysta tosi vaivaantunut olo. Mörökölli alkoi koputella olkapäälle ja kuiskia korvaan kuinka mä oon läski ja munkaan ei pitäisi syödä kun hän ei syö. Sehän olisi a) epäkohteliasta ja b) osoitus heikkoudesta: kuinka hän pystyy pidättäytymään syömisestä ja minä en. Ajatukset vilisivät päässä sekoittuen epäloogiseksi massaksi; kävi jopa mielessä että olisin tarjonnut hänelle lounaan omasta pussistani - en ollakseni mukava tai kohtelias vaan helpottaakseni omaa pahaa oloani. Pihi-minä kuitenkin dominoi ja tyrmäsi ajatuksen yhtä sukkelaan kuin se oli ilmestynytkin. Sain kuitenkin oman ruokani syötyä muiden luokkakavereiden kanssa. Hommaa ei ainakaan helpottanut se, että tämä kyseinen tyttö istui vieressäni tyhjä pöydän pätkä edessään muistuttamassa minua siitä, kuinka minunkaan ei pitäisi syödä, kuinka olin huonompi ja heikompi kuin hän.
Vastaava kieroutunut ajatusmalli varjostaa mua päivästä ja tilanteesta toiseen. Jos joku muu on treenannut aamulla ja mä en, mulla on hirveän hankala olo. Oppitunnilla kaveri kiertää fyysisen esteradan kolme kertaa, minä vain kerran. Kaveri on syömässä aamupalaa, minä ahne olen jo lounaalla. Minä laiska istun bussista ja näen ikkunasta kuinka muut reippailevat kävellen tai pyöräillen. Pienetkin asiat voi aiheuttaa mussa ahdistusta alistumaan mielen asettamille kilpailuasetelmille.
Hassua, ettei tää logiikka käänny vastakkaiseen suuntaan. Jos joku syö suklaata, mulla ei tuu mieleenkään liittyä seuraan herkuttelemaan. Kaveri kertoo olleensa viikon täydellä treenitauolla, mutta mun kohdalla moinen ei olisi edes vaihtoehto. Jos joku muu syö lounasta ja tällä kertaa minä istun vieressä syömättä, se ei harmita mua yhtään; päinvastoin, siitä seuraa kieroutunut hyvänolontunne ja koen onnistuneeni.
Ainoa ratkaisu tähän ongelmaan lienee se, että alan tietoisesti kyseenalaistamaan tämänsorttisia ajatuksia. Jos kaverin Instastoryyn laittama aamuinen treenivideo minun vasta makoillessani sängyssä herättää omantunnontuskia, pitäisi kilistä. Mitä se on multa pois jos kaveri on herännyt pirteäna aamulla ja vetänyt hyvän salitreenin? Hänellä on oma treeninsä, tavoitteensa ja treenisuunnitelmansa, mulla on omani. Miksi pitää aina verrata muihin? Enkä mä voi olla liikkumassa aina kun joku muu liikkuu. Se tarkoittaisi käytännössä että mun pitäisi olla koko ajan, mikä on fysiologisesti mahdotonta ja jo maalaisjärjellä ajateltuna täysin naurettava ajatus.
Avain on siis näiden irrationaalisten ajatusten kyseenalaistaminen. Helpommin sanottu kuin tehty, koska tilanteen tullessa tunne on niin vahva, että se vie helposti väärille urille. Miten siis saisin itseni pysähtymään hankalassa tilanteessa ja muistamaan, ettei moinen ajatusmalli johda mihinkään? Mikä saisi mut aina uudestaan ja uudestaan rationalisoimaan näitä mielettömiä ajatusketjuja? Ehkä ratkaisu olisi tatuoida johonkin näkyvään paikkaan, vaikka ranteeseen, jokin raflaava sitaatti. Miten olisi "järki käteen?".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti