Kerran vuodessa löydän tieni blogin pariin, eipä ainakaan tule informaatiotulvaa mun kuulumisista kiinnostuneille. Syksy on saapunut myös Tukholmaan, tänä vuonna se tuntui tulevan tavallista myöhemmin. Maahan pudonneet vaahteranlehdet - etenkin niiden tuoksu on parasta syksyssä.
Noin vuosi sitten aloitin Tukholman syömishäiriöklinikalla intensiivijakson, josta olen ikuisesti kiitollinen - kiitollinen myös pandemialle ja etäopiskelulle joka mahdollisti mun osallistumisen. Tänään oli parin kuukauden tauon jälkeen seurantakäynti. Istuin psykologin huoneen nojatuoliin ja alettiin puhumaan. "Vad vill du få ut av det här mötet?" Positiivista kai, mutta musta tuntui ettei klinikalla enää oo mulle juurikaan annettavaa. Oli jopa kiusallista kun ei ollut mitään puhuttavaa. Tuntuu että mulla on ohjat vihdoin omissa käsissä, eikä mörökölli enää istu edes pelkääjän paikalla, vaan oon onnistunut survomaan sen takakonttiin. Tuntu pahalta istua siinä tietoisena siitä, että monilla muilla on asiat huonommin ja klinikalle on useiden kuukausien, jopa vuoden mittaiset jonot. Entistä epäreilummalta tuntui kun kävelin käytävää pitkin kerroksen toisessa päässä olevaa vaakaa kohti, ja matkalla näin ikkunasta kuinka suljetun osaston potilaat kävelivät ulkona hirveetä vauhtia kymmenen metrin säteistä ympyrää klinikan sisäpihalla. Se on niiden päivän ainoa ulkoiluhetki, josta otetaan maksimaalinen hyöty irti polttamalla niin paljon kaloreita kuin lyhyessä ajassa on mahdollista. Juosta ei saa, mahdollisimman tahdikas kävely ympäri pihan on tehokkain metodi. Niin surullista. Onneksi mä en enää oo noin kieroutunut ajatusmaailmaltani. Mutta sekin tekee vaikeaksi hyväksyä sen, että mulla on vielä oikeus tai tarve hoitoon.
Olin tsempannut syömisissä viime kuukaudet ja tavoitteena oli koko ajan saada painoa ylemmäs. Koin kuitenkin, ettei kehossa juuri ollut tapahtunut muutoksia, ja pelkäsin että paino olisi jopa laskenut. Näillä olettamuksilla astuin vaa'alle kahden kuukauden tauon jälkeen. Vaa'an lukema iski kovaa ja odottamatta. Paino oli noussut useamman kilon viime kerrasta, ja ylittänyt "maagisen" lukeman jonka yläpuolelle en koskaan oo uskaltanut antaa painon nousta. No, nyt oli ainakin mistä puhua psykologin huoneessa.
Tää on niin ristiriitaista. Koko ajan mun tavoite on ollut, että paino nousee. Ja nyt kun se on noussut, tunnen itteni epäonnistuneeksi. Missä logiikka? Nyt pitää alkaa tarkkailla mitä suuhun laittaa. Jos jatkat syömistä näin, niin paino jatkaa lineaarista nousua ikuisesti. Ei kauaa niin rikotaan sadan kilon raja. Ota mallia suljetun osaston sankareista, ne sentään käyttää kaiken ajan hyödyksi ja tappaa kaloreita tehokkaasti. Sä et pysty ees siihen. Terveisin mörökölli.
Nyt oon muutaman tunnin järkeillyt asiaa ja miettinyt tilanteen ja tunteen taustoja. Voisin väittää että kulunut vuosi on ollut jopa elämäni paras. Edellisellä seurantakäynnillä herkistyin kyyneliin kun tajusin, miten monta vuotta mun elämästä oon menettänyt syömishäiriölle. Mun silmät on auennut ihan uudella tavalla, tuntuu kuin olisin ollut värisokea reilut puoli vuosikymmentä, ja nyt vihdoin saanut värinäön takaisin. Suurin syy lienee painon nousu - kuvaavammin ilmaistuna painon korjaantuminen - ja sen myötä ravitsemustilan parantuminen. Energiaa riittää muuhunkin kuin välttämättömien kehon funktioiden ylläpitämiseen. Ennen kun ei riittänyt niihinkään. Jaksan ajatella - muutakin kuin ruokaa. Jaksan innostua asioista, tehdä muutakin kun vain pakolliset arjen kouluun ja töihin liittyvät velvollisuudet.
Mun tunneskaala on laajentunut. Vallitsevat tunteet eivät enää ole väsymys, nälkä ja ahdistus. Osaan iloita ja innostua aidosti. Eräs suuri muutos ihan viime kuukausina on liikutuksen kokeminen. Pitkän tauon jälkeen pääsin katsomaan ja kuuntelemaan livekonserttia ruotsalaistähti Magnus Carlssonin showssa. Kun konsertti alkoi, mä aloin itkeä. En muista milloin viimeksi oisin itkenyt - ainakaan ilosta ja onnesta! Siitä ei meinannut tulla loppua. Vastaava tapahtui kun kävelin Hagaparkenin läpi, missä tavallisista tallaajista koottu kuoro alkoi laulaa niin kauniisti, että kyyneleiltä ei vältytty. Mun elämä on tuntunut niin harmaalta viime vuodet, juuri mikään ei oo saanut mua liikuttumaan. Vaikka herkkyys voi tuoda mukanaan kiusallisilta tuntuvia tilanteita (esim. herkistyin kyyneliin kun näin suloisen koiran kävelyllä toissapäivänä), tiedän silti että se on yksi mun kauan piilossa olleista piirteistä. Ja oon onnellinen, että se pikkuhiljaa löytää takaisin paikoilleen.
 |
| Magnus Carlssonin Från Barbados Till Gamla Stan -kiertueelta |
Jaksan ja haluan nähdä kavereita vapaa-ajalla. Oon aiempaa sosiaalisempi. Parempi olo näkynee myös muille, tuntuu että ihmiset tulee herkemmin juttelemaan kun ei piilottele näkymättömän kuoren alla suojassa. Ilmeisesti hyvinvointi hehkuu ulospäin ja saa ihmiset kiinnostumaan. Uusia tuttavuuksia on tullut kuluneen puolen vuoden aikana ennätysmäärä (tietäjät tietää..)! Kaiken lisäksi mä tunnen oloni hyväksi mun kehossa. Se on nyt kauniimpi, vahvempi ja taitavampi kuin koskaan
Miksi haluisin heittää tän kaiken hukkaan? Upean väriskaalan, josta tuskin uskalsin unelmoida viime vuosina, ja jonka kaikkien värien olemassaolosta en edes ollut tietoinen. En omista vaakaa, ja vaikka paino on vaan numero, siihen törmää väistämättä kuitenkin silloin tällöin. Nyt kun maaginen, kauhistuttava raja-aita painon suhteen on ylitetty, mun pitää taistella extraa sen yläpuolella pysymiseksi. On totuteltava uuteen, pelottavaan lukemaan. Mutta kuten todettu, mun keho selvästi vaatii sen. Sitä mun on kunnioitettava. Kaiken tän järkeilyn jälkeen en nää mitään syytä olla tekemättä niin.
Kuvat (paitsi konserttikuva) Tovetorpin tutkimusasemalta, jossa olin viime viikon biologian opintojen parissa.
